Kuvauksellisen kauniita aamuja, huurteisia puita, plussan puolelle kipuavia iltapäivän lämpöjä ja hiljalleen hupenevia hankia - ilmassa on kevättalven tuntua parhaimmillaan.
Keskitalven väsymyskin tuntuu vihdoin päästävän otteestaan. Enää en yhtä kipeästi kaipaa kymmentuntisia yöunia, tai niiden puutteessa päikkäreitä samalla tavoin kuin pari kuukautta sitten. En tiedä miten selviäisin, jos kävisin läpi talven kahdeksasta neljään töissä, varmaan uupuisin täysin.
Olen yrittänyt myös muuttaa ruokavaliotani siihen suuntaan, mitä keho tuntuu kaipaavan. Vuosia olen vältellyt hiilareita ja syönyt melko proteiinipainotteisesti, mutta samaan aikaan tuntenut että energiat ovat kateissa ja kroppa tukkoinen. Askel on todellakin painanut. Pahoinvointi ja ilmavaivat ovat pysyneet poissa kuten toivoin, mutta onko viljaton ja sokeriton ruokavalio sittenkään vaivan väärti, jos toisessa vaakakupissa painaa jaksaminen. Nyt olen vähitellen siedättänyt vatsaani viljatuotteisiin ja suklaatakin tunnustan polttoaineena taas käyttäväni. Koko ajan tietysti kuulostellen, mikä tuntuu hyvältä.
Ensimmäiset vihreät ruukuissa ja lautasella tuovat toivoa, että lumenpaljouden keskelle koittaa vielä kesä. Kylvökausi on avattu herneenversojen ohella parikoilla, basilikoilla, tomaateilla ja kuukausimansikoilla. Tässä murheellisessa maailmantilanteessa joutuu kuitenkin miettimään, onko tämä tarpeeksi, vai onko viljelysuunnitelmaa vielä muutettava. Loihdittava jostain lisää kasvatustilaa. Onhan selvää, että jos elintarvikekriisi tulee ja hinnat pompsahtavat, niin pienituloisen ruokakassi ei ensi talvena paljoa paina.
