Ensimmäinen adventti

 On vaikeaa uskoa, että nyt eletään jo ensimmäistä adventtia. Vastahan loppui hevosten laidunkausi, seurasi sadonkorjuu ja töiden jääminen talvitauolle. Nämä syyskuukaudet ovat menneet kuin jossain unenomaisessa tilassa, ja niinhän se varmaan onkin, kun pää on ollut kivusta ja kipulääkkeistä sumuinen. Mutta ensi viikolla tosiaan käännytään jo joulukuulle, ja tänään on aika sytyttää adventtikynttilät.

 

 

Adventin viettoon ei meidän mökissä kuulu mitään erityisiä perinteitä tai juhlallisuuksia, ainoastaan pihalintujen ruokintaa, kynttilöiden polttamista ja ulkovalojen virittelyä. En ole erityinen kausivalojen ystävä, mutta ne ainoat jotka omistan, laitan yleensä paikoilleen näin joulukuun taitteessa. Tänä talvena ne pääsivät koristamaan hirsiaitan seinää. Siinä ne saavat palaa helmi-maaliskuulle asti, jolloin julistan talvivalojen kauden tällä tontilla päättyneeksi.

 

 

Pidän enemmän elävästä tulesta ja kynttilälyhdyistä. Sisätiloissa kynttilöiden polttamista rajoittavat kissat, joista varsinkin nuorin kiipeilee joka paikassa nenineen ja häntineen. Pöytäkynttilöistä olen mökissä joutunut luopumaan kokonaan ja siirtymään kynttilälyhtyihin. Saunakamarissa niitä pystyy vielä polttamaan, ja tuoksukynttilät kuuluvatkin lauantaisaunan illanistujaisiin ympäri vuoden.

Tänä vuonna uusi juttu on tuo kyhäämäni kukka-asetelma, jota muuntelen talven edetessä. Nyt teemana on valkoisen ja vihreän värit, itsenäisyyspäivänä haluan mukaan jotain sinistä ja jouluna väri vaihtunee punaiseen. 

 

Näkemiin siis harmaa marraskuu ja tervetuloa (toivottavasti valkeampi) joulukuu!

Puhtaan nahan tuoksu

 Tänään ryhdyin urakkaan, joka olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Puhdistin ja rasvasin hevosten valjaat. Silloin kun tallissa oli kilpahevosia, valjashuolto oli lähes jokaviikkoinen rutiini. Nyt kun harrastelen vain kotosalla, ote on päässyt lipsumaan, ja tartun pesusankoon vasta, kun on "ihan pakko". 

Sinänsä tykkään varusteiden pesusta, tai ainakin lopputuloksesta, mutta se aloittaminen...se on aina vaikeaa. Meidän hevosilla on lähes pelkästään nahkavarusteita. Toki tallipäitset, suojat ja sen sellaiset ovat jotain keinomateriaalia, mutta valjaiden ja ja satuloiden kuuluu mielestäni olla aitoa nahkaa. Nahka on luonnollinen, elävä materiaali, joka mukautuu hevosen liikkeisiin. 

Nykyisin on olemassa lähes kaikkia hevosvarusteita synteettisinä. Ovathan ne helppoja toki huoltaa, sen kun suihkuttelee vesihanan alla, mutta ei niissä ole nahkavarusteiden tuntua. Eikä tuoksua! Uskokaa tai älkää, yksi lempituoksuistani on puhtaiden, hieman kostuneiden valjaiden tuoksu sekoittuneena mietoon hevosen hikeen. Se tuoksu on viehättänyt minua aivan nuoruudesta saakka; siitä lähtien kun koulutyttönä aloin käymään paikallisella ravitallilla hevosia hoitamassa. Siinä on jotain niin maanläheistä ja juurevaa, vähän samaa kuin uunissa palavien kuivien koivuhalkojen tuoksussa.

Homma etenee siten, että puran ensin varusteet osiin; pehmusteet irti, jokainen solki ja nippeli auki ja remmit erilleen. Teen nahkalle kunnon vaahdotuksen hoitavalla satulasaippualla ja jätän vaahdon vähäksi aikaa vaikuttamaan. Jos oikein tarkkaa työtä haluan, niin hankaan ompeleista ja saumoista irtokarvat pois hammasharjalla. Huuhtelu tapahtuu puhtaaseen veteen kostutetulla pyyhkeellä. Vältän kovin runsaalla vedellä läträämistä. Sitten annan nahkan vähän aikaa kuivahtaa, ennen kuin vetelen pintaan kunnon kerroksen valjasrasvaa, sitä keltaista ja hyväntuoksuista. Kiristelen löystyneet ohjasrenkaat ja muut metalliosat.

Lopuksi kasaan valjaat kokoon, pyöräytän siistiin nippuun ja vien ne varustehuoneen lämpöön. Tarpeen mukaan lisään vielä seuraavana päivänä rasvaa tai valjasöljyä, jos jokin remmi tuntuu kuivalta ja kankealta. Taas on kiva lähteä ajelemaan puhtailla varusteilla!

Itse asiassa minua kiinnostaisi tehdä itsekin nahkasta jotakin. Olen tullut joskus hankkineeksi yksinkertaisia nahkatyövälineitä, ihan sillä ajatuksella, että saisin korjattua ratkenneita ompeleita ja muita varusteiden pikkuvikoja. Mutta haaveena olisi joskus tehdä kokonaiset päitset tai suitset omin käsin, sellaiset "vähät hienommat". Nahkaa ja ohjekirjakin löytyy, eli projekti on vain aloittamista vaille valmis. Ehkä tänä talvena?

Maailma syntyi viikossa

 Kyseessä on siis henkilökohtainen luomiskertomukseni, joka koukutti kyllä tekijänsä täysin! Hyvä, että iltaisin malttoi käydä nukkumaan ja päivisin tehdä kotiaskareet, kun puikot vetivät puoleensa.Viikko siinä meni, kun villapaita valmistui, ja tuli kyllä juuri sellainen kuin halusin. M-koko tuntuu juuri sopivan vartalonmyötäiseltä, mutta ei kuitenkaan ahdista mistään.

Puseron malli on nimeltään 'Maailman synty', ja ohje löytyy ilmaiseksi netistä. Lankana käytin Novitan Naturaa, pohjaväri on Susi (tumma harmaa) ja kuviossa Sammal (vihreä). Lanka on 100-prosenttista villaa, mutta jos haluaa käyttää villasekoitetta, niin esimerkiksi Seitsemän Veljestä on paksuudeltaan samanveroista. Ja värivaihtoehtojakin löytyy paljon enemmän.

Malli oli yllättävänkin helppo ja nopea neuloa, kun ottaa huomioon etten ole mikään käsitöiden himoharrastaja. Vähän jouduin kirjokuviota säveltämään omasta päästäni, sillä jostain syystä vihreä lanka uhkasi loppua kesken. Varasin sitä ohjeen mukaisesti yhden kerän, enkä näin korona-aikaan halunnut lähteä uutta kauppareissua puuttuvan langanpätkän takia tekemään. Vaikein osuus oli oikeastaan kaula-aukon resori, sillä 80 cm pyöröpuikkoni oli sen tekemiseen hieman liian pitkä. Eli vastaisuuden varalle on hankittava lyhyemmät pyöröt. Koska vauhtiin kerran päästiin, niin enköhän toisenkin pusakan vielä tee.

Mitäs muuta?

Osteopaatilla kävin männä viikolla toisen kerran, ja on kyllä huikea vaikutus ollut. Kipuja ei tunnu juurikaan muulloin kuin tietyissä liikkeissä ja pitkän istumisen tai paikallaan olon jälkeen. Olen voinut jättää särkylääkkeet kokonaan pois. Mahtava tunne, kun pystyy kävelemään ja tekemään arkiaskareet normaalisti! Toki pitää varovainen olla, ettei tule kropalle mitään toispuoleista kuormitusta ennen kuin tukilihakset saadaan riittävän vahvoiksi. Harjoitteita tulee tehdä ajatuksella, että ne vaikuttavat juuri oikeaan paikkaan.  

Eli kyllä osteopaatin diagnoosi tuntuu kaikkein uskottavimmalta. Ongelman näyttää aiheuttavan yliliikkuva SI-nivel, joka rasittaa ja tulehduttaa ympäröivät nivelsiteet ja lihakset. Sain terkalta vielä lähetteen alaselän röntgeniin. Tuleepahan nyt ainakin joka kohta tutkittua, kun kulumaa varmasti tällä iällä sielläkin on. Itse olen kyllä koko ajan sitä mieltä ollut, ettei kivun syy ole rangassa.

Lunta satelee hiljaa, ei kuitenkaan vielä peitä maata. Loppuviikoksikin on luvattu pakkasta ja heikkoa lumisadetta, joten jospa päästäisiin viettämään valkoista adventtia.

Rauha tiluksilla

 Viima on vinkunut nurkissa koko torstaipäivän. Välillä on satanut kaatamalla, välillä tyytynyt pelkkään myrskyämiseen. Minä istun lämpimässä pirtissä ja neulon. Joo, todellakin, neulon. Siitä taitaa olla viitisentoista vuotta kun viimeksi puikkoja pyörittelin. Nyt sain jostain inspiksen alkaa tekemään itselleni villapuseroa, siis vaihteeksi kaipasin joutohetkiin jotain muuta kuin somessa notkumista.

Kun fb-kavereiden päivityksiä seuraa, menossa on jonkinlainen islantilaisneuleiden buumi. Kaikki haluavat sen omin kätösin tehdyn Riddarin. Eikä siinä mitään, kiva pusakkahan se on. Minä kuitenkin ajattelin pitäytyä ihan suomalais-kansallisessa tyylissä. Malli on nimeltään 'Maailman synty'. Saman tapainen kun tuo riddari, mutta minusta vielä nätimmällä kuviolla. Kyllä on neulominen pitkästä aikaa mukavaa ja rauhoittavaa tekemistä. Varsinkin alussa, kun saa suihkia pelkkää sileää pyöröneuletta ennen kuvion alkamista. Siinä voikin sitten mennä sormi suuhun, on niin paksussa ruosteessa näemmä käsityötaidot.

Tallin asukkailla, erityisesti Pennulla on ollut pari päivää jännäkakka herkässä. Ämmätamma muutti toissailtana pois poikkeen, naapuripitäjään, ja se tarkoitti maitotarjoilun päättymistä kokonaan. Välillä meinaavat tulla lapselle tissiasiat mieleen, ja se haahuilee tarhassa kuin orpo piru äitiä etsimässä, mutta lopulta isoveljen seura rauhoittaa ja heinäkin alkaa maistua. Kaiken härdellin lisäksi eilen kävi tunnistaja laittamassa Pennulle mikrosirun ja merkkaamassa sen tuntomerkit kirjoihin ja kansiin. Sirun tuikkaaminen harjan juureen hyppyytti tasajalkaa ilmaan, mutta muuten varsa käyttäytyi hyvin.

 

Tuntomerkkejä tuli papereihin pitkä litania. Väri on punarautias, päästä löytyy iso tähti ja alahuulesta pilkku. Vasemmassa etujalassa on ruununraja valkoinen ja valkokavio. Molemmissa takajaloissa on vuohissukat ja valkokaviot.

Kun hevosten elämä alkoi olla tasaantumaan päin, aiheutti koira vielä ylimäräistä sydämentykytystä. Lähdettiin iltapäivällä tekemään pikaiset ruokaostokset, ja kun palattiin farmille, koiran juoksulanka oli tyhjä. Vaijeri poikki ja koira tiessään. Siinä tehtiin pikainen huutelukierros tontin ympäri, mutta eihän sitä tietenkään näkynyt. Tuollainen riistaviettinen otus kun pupun perään lähtee, niin se on äkkiä kilometrien päässä. 

Ilta hämärtyi, pimeni ja myrsky pauhasi edelleen. Alkoi jo vähän arveluttaa, löytääkö koiruus takaisin kotiin, vallankin kun sade ja tuuli huuhtoi pois hajujäljet. Ja kun niitä susiakin liikkuu. Sitten kilahti puhelimeen helpottava viesti; koirasta oli julkaistu löytymisilmoitus jossain fb:n syövereissä. Onneksi tuttava oli sen huomannut, ja näin saatiin luppakorva turvallisesti kotiin. Nyt on siis kaikki elukat tallessa ja rauha maassa toistaiseksi. Huomiseksi on luvattu lumisadetta, siinäpä sitä uutta ihmeteltävää.

Kauneuden kaipuu

 Leivinuunissa humisee tuli ja kahvinkeitin pulputtaa omaa säveltään. Jos oikein tarkkaan katsoo, niin ikkunaruudun takana leijailee minimaalisen pieniä lumihiutaleita. Talvea ei tällä(kään) hiutaloinnilla vielä tule, sillä loppuviikoksi on luvattu jopa +9 asteen lämpötiloja tänne itäiseen Suomeen. Vesisateen kera tietenkin.

 

Eilisestä päivästä ei jäänyt aikakirjoihin mitään ihmeempää muistiin merkittävää. Vointi oli melko hyvä, joten tein näitä normaaleja kotiaskareita. Juipilla ajoin peltolenkin, ja sekin vaikutti vaihteeksi vähän pirteämmältä. Joku syysmasis on oripoikaa vaivannut, kun ei ole viime aikoina oikein virtaa riittänyt. Vai liekö maitohampaat vaihtumassa, kun sitä muutenkin tuntuu keljuttavan eniten ja kaikki. Isäntä pakkasi illalla nuoremman koiran kyytiin, läksi sukuloimaan Savoon, ja on sillä tiellään edelleen.

Postipoika toi tänään kirjeen, joka vähän nostatti adrenaliinitasoa. Ortopedin vastaus saamaani lähetepyyntöön. Kirjeen sisältö oli kutakuinkin se, että erikoissairaanhoidon jatkotutkimuksia ei tarvita, vaan hoitavalle lääkärille on annettu riittävä ohjeistus vaivani käsittelyssä. Just joo. Eiköhän nämä paikallisen terkan käsittelyt ole viimeisen vuoden aikana jo niin nähty. Olisi ruman sanan paikka, ellei minulla olisi huomiselle varattu aikaa sinne osteopaatille. Jos hoito tehoaa jatkossa läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäisellä käyntikerralla, niin olen ihan toiveikas. Lepokivut ovat poissa ja yöt saan nukuttua hyvin. Nyt kun saisi keskikropan vielä toimimaan niin, että kärsisin olla jalkojeni päällä kauemmin kuin varttitunnin kerrallaan.

Asiasta kukkaruukkuun. Päähäni on jostain hiipinyt ajatus, että haluaisin talvikukkia. Useita, kokonaisen asetelman. Jotain kaunista katseltavaa tähän harmaan ankeaan alkutalveen kaipaan. Valkeaa, sinistä, luonnonmateriaaleja, sammalta, savea ja kimalletta. Joulukukkia tässä mökissä ei ole ollut oikeastaan vuosiin. Meillä on kolme kissaa, joiden vuoksi mitään myrkyllisiä kasveja ei voi pitää esillä. Itse olen hyasintille allerginen, henkeä alkaa ahdistaa, niin ihanaa kuin hyasintin tuoksuinen joulunvietto mielestäni olisikin.

Mutta nyt välähti mieleeni, että minulla pitäisi olla jossain aitan kätköissä vanha lasinen pienoiskasvihuone, pöytämallia. Siihenhän saisi rakenneltua kukka-asetelman täysin kissoilta suojaan! Täytyy toivoa, etteivät hiiret ole tehneet siihen pesäänsä, tai ainakaan käyttäneet vessanaan. Tästä se ajatus joka tapauksessa lähti lentoon, katsotaan mitä siitä syntyy...

Lauantaisauna

Ehdoton lempipaikkani kotona on sauna. Tuo 40-luvulla rakennettu, vaatimaton ja vähän kallellaan seisova mökkeröinen, jossa on ison löylyhuoneen lisäksi saunakammari, kuisti ja päädyssä kalastusvaja.

Sauna lämpenee meillä kerran viikossa, lauantaisin. Se on perinne. Arkipäivisin on tyydyttävä suihkuun. Ehkä lauantait tuntuvat siksi viikon kohokohdilta, kun kylpeminen puukiukaan lempeissä löylyissä ei ole ihan jokapäiväistä herkkua. On meillä mökissä ollut sisäsaunakin, joskus 90-luvun remontin yhteydessä rakennettu, mutta se on palautettu entiseen käyttöönsä varastotilaksi. En jotenkin viehäty pienen sähkösaunan kuivista, keinotekoisista löylyistä. Kun kiuas tuli jokunen vuosi sitten elinkaarensa päähän, päätin että meillä saunotaan vastedes pelkästään ulkosaunassa. Hyvin on pärjätty.

Meidän sauna ei ole mikään kiireisen työssäkäyvän ihmisen pesupaikka. Sen lämmittäminen ottaa kaikkine valmisteluineen lähemmäs kaksi tuntia. Kesäkuumalla voi päästä löylyihin nopeamminkin. Mutta joka tapauksessa saunanautinnon eteen joutuu näkemään vähän vaivaa. Saunan lämmitus alkaa kylpyvesien kantamisella tuvalta. Lämmin vesi valmistuu kiukaan kupeessa olevassa säiliössä. Kesäisin vettä saadaan myös räystäiltä; sen parempaa pesuvettähän ei olekaan kuin sadevesi. Järveä tässä ei valitettavasti riittävän lähellä ole.

Liiteristä kannetaan puut, joita menee useampi pesällinen. Löylyhuone on iso, olisiko mitoitettu 7-8 hengelle, entisajan suurperheelle, eikä siis ihan vähällä puulla lämpene kylpykuntoon. Meillä käy äärimmäisen harvoin saunavieraita, joten tilaa riittää kahdelle hengelle saunoa ihan pitkältään käsin. 

Tulen sytyttäminen kiukaan alle on oma taiteenlajinsa. Aina se ei onnisu ensimmäisellä kerralla eikä toisellakaan, vaan kiuas paholainen tupsauttaa väkevät savut sisälle. Mutta se kuuluu asiaan.

Saunassa on oma erityinen tunnelmansa. Seinät ja katto ovat vuosikymmenten kuluessa nokeentuneet tummiksi, ja olen antanut niiden säilyä sellaisina. Saunan ikkunasta näkyy kauas peltojen yli tielle - kesäiltoina, kun siellä valoisan aikaan tulee istuskeltua. Yleensä ikkunasta hohtavat vain kuistin lyhdyt, joihin sytytän kiuasta lämmittäessä kynttilät. Saunan löylyt ovat leppoisat, kosteat ja viipyilevät, niistä voisi nauttia vaikka kuinka kauan.

Saunakamarin hämärässä viihdyn muulloinkin kuin saunailtoina. Siitä on tullut minulle erityinen hiljentymisen paikka, jossa saa istua rauhassa ajatuksineen. Monet kerrat siellä onkin tullut istuttua selvittelemässä päätään niin elämän myötä- kuin vastamäissäkin. Saunakamarin pöydän ääressä  nautitaan kiuasmakkarat tai muut saunaeväät. Yksi lepotuoli on varattu mustalle kissalle, joka mielellään osallistuu illanviettoon kanssamme.

Tässä vaiheessa iltaa käyn lisäämässä kiukaan alle kolmannen pesällisen puita. Sitten talutan hevoset talliin iltaheinille. Kun mittari näyttää 70 astetta ja vesi poreilee padassa, on aika siirtyä kuuntelemaan tummien urkujen soittoa ja laskeutua lauantai-illan rauhaan. Nautitaan!

Luxusta

 Nukuin viime yön todella hyvin, eli yhden herätyksen taktiikalla. Se ainut herätys oli tuttuun tapaan mustan kissan päästäminen ulos aamuyön tunneilla. Susihukkasta ei ole näkynyt maisemissa enää viikkoon, joten voin jo vähän helpommin hengittää kun kisulit lähtevät yöpyynneilleen.

Myös aamu oli kivuton. Ai että minä nautin tästä tunteesta, se on ollut niin harvinaista herkkua viime aikoina! Päivään sisältyi normaalit puuhastelut plus se, että isäntä oli viettämässä syyslomapekkasia vapaalla. Lähdettiin pistäytymään kaupunkiasioilla; jotain auton osia ja hevosille muutama purupaali. Tallin kuivikkeina meillä on kauranolkea ja pohjalla kosteutta imemässä turpeen ja kutterinpurun sekoitus. Aivan paras kuivitus minun mielestäni. Joku sanoisi että olkikarsina on hankala puhdistaa, mutta sehän on tottumuskysymys. 

Kaupunkireissulla olikin taas sopiva sauma käydä Kahvilassa, ja olihan siellä niitä huippuja joulutorttuja! En vaan voinut vastustaa rapean voitaikinan houkutusta. Nyt on tämän viikon leivonnaiskiintiö täynnä ja jopa ylitetty, yleensä en viljatuotteita ja sokeria syö, kun vatsa ei niistä tykkää. Kärsitään tässä loppuilta kuplinnasta ja ilmavaivoista. 

Huomenna on viikon hankalin, mutta samalla paras päivä. Hankalan siitä tekee kokousreissu, joka suuntautuu tällä kertaa ihan maakunnan toiselle laidalle. Onneksi sain diilattua itselleni kyydin, ettei tarvitse aivan koko matkaa itse ajaa. Kaasujalkaa on edelleen viisaampi säästää. Mutta istumista siis piisaa ihan koko päiväksi ja asioita pähkäiltäväksi pitkän listan verran. Parhautta on illalla odottavat kotisaunan löylyt, jossa vihlovat hermot laukeavat ja lihakset sulavat. Kiuasmakkaraa ja inkivääriolutta unohtamatta. Muuten en ehkä kestäisi.

Rästihommia

 Osteopaatin käsittelystä alkanut siedettävä olo jatkui vielä keskiviikkonakin. Nukuin yön hyvin, eikä aamukivutkaan olleet pahat. Niinpä innostuin tekemään joitakin rästijuttuja, koska silloin on taottava kun rauta on kuumaa.

Ensimmäinen jobi oli tulevan Veljesten tarhan väliaidan rakentaminen. Yhdestä tarhasta lohkaistaan nyt kaksi lohkoa, joilla pojat saavat vieri vieressä, mutta sähkölankojen erottamana tutustua toisiinsa. Meidän tarhat on sillä lailla hankalasti sijoitettu pihapiiriin, ettei niistä ole näköyhteyttä toisiinsa. "Oritarha", eli tuleva Veljesten tarha on tallirakennuksen päädyssä ja "tammatarha" talon kupeessa toisella puolen pihaa. Sitten on vielä tuo pieni hiekkatarha, jossa tamma ja varsa nyt ovat, mutta se tullaan purkamaan talveksi pois lumitöiden tieltä. 

 

Varsojen olisi kuitenkin tärkeää olla toistensa läheisyydessä niin, että nuorimmaisellekin jäisi turvallinen olo, kun emä lähtee. Ja lähiaikoina se lähtee, aikataulut ovat jo noutajan kanssa neuvottelun alla. Onneksi Ämmä pääsee tuttuun paikkaan, omaan syntymäkotiinsa, tekemään lisää kivoja varsoja maailmaan.

Tämä homma olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, sillä maa oli ehtinyt jämähtää jäähän. Isännän hartiavoimin siihen saatiin kuitenkin tarvittavat tolpanreiät ja aidat pystyyn.

 

Kun aitaurakka oli valmis, seurasi roskien polttoa. Keli oli siihen otollinen, kun monta päivää puhallelleet tuulet lopulta tyyntyivät ja sateli hiljalleen lunta. Uskomattoman paljon palavaa matskua ehtiikin vuoden mittaan kertyä. Lehtiä, muuta paperintörkyä, pahvilaatikoita, rehusäkkejä, risuja, huonekalun jäänteitä, kantoja ja vaikka sun mitä. Monta monituista kottikärryllistä rahtasin liekkien ruoaksi. Tulipa hyvä mieli, kun sai pihapiiriä siistittyä ja nurkkia väljemmäksi joutavasta roinasta!

Tänä aamuna tiesikin sitten tehneensä. Liikkeelle pääsy sattui ihan julmetusti. Sain jotenkuten könkättyä hevosille eväät eteen ja vietyä ne tarhoihinsa. Sitten vedin kipunapin naamaan ja menin kuumavesipullon kanssa vielä pariksi tunniksi viltin alle. Nukahdinkin varmaan. Onneksi kipu kaikkosi ja päivä lähti paremmin käyntiin uudella yrittämällä. Tälle päivälle en ota mitään suurempaa projektia, ihan perusjutut vaan, ja lepäilyä päälle. 

Illan kruunaa Yleltä suorana tuleva Ismo Alangon 60 v. juhlakonsertti. Ihanata.

En vielä nuolaise...

 ...ennen kuin tipahtaa.

Eilen oli ensitutustumiseni osteopatiaan. Käynnillä keskityttiin lähinnä etsimään johtolankoja siihen, mikä minussa voisi olla vialla. Vaivojanihan on arvuuteltu jo lähestulkoon vuosi ja hoidettu hyvinkin monella eri diagnoosilla. Lääkäreiden mielestä kipuni aiheuttaa artroosi, eli ensimmäisen asteen lonkkien nivelrikko. Sen mitä itse olen kroppaani kuulostellut, niin en ihan täysin osta tätä diagnoosia. Liian helppo.

Fyssarit sentään edes vähän yrittävät paneutua muuhunkin, kuin siihen mitä röntgenkuvissa näkyy. Ja eilen huomasin, että osteopaatti on aika pitkälti fyssarien linjoilla. Yksi iso tekijä vaivoissani näyttää todellakin olevan yliliikkuva si-nivel. Osteopaatin mukaan se on ihan top3 joukossa niistä, mitä hän on urallaan nähnyt. Ja kun nivelet lonksuvat lantiossa holtittomasti, niitä tukevat nivelsiteet ja lihakset ylikuormittuvat ja tulehtuvat. Toinen, täydentävä selitys voisi olla iskiashermon tavallisesta poikkeava kulkureitti piriformislihaksen kohdalla. Molemmat selitykset tuntuivat järkeenkäyviltä, ja näitä samoja asioitahan oli väläytelty jo fysioterapiassa. Tuntuu vaan, että ongelmana kunnallisella puolella on se, ettei siellä ole oikein resursseja (tai osaamista) näitä vaivoja hoitaa. Muuten kuin antamalla jumppaohjeita ja pari kertaa kuussa kyselemällä, miltä tuntuu.

Pääsin myös hoitopöydälle käsittelyyn. Selin ja vatsallaan makaaminen ei tuttuun tapaan onnistunut jäätävän kivun takia lainkaan, joten hoito tehtiin kylkiasennossa. Minä keskityin vain hengittelemään, enkä tarkalleen ottaen rekisteröinyt, mitä hoitaja teki. Näpräsi jotain oikean jalan kimpussa. Hoitosession jälkeen sain ohjeeksi tarkkailla vointia, ja mielellään ihan kirjata ylös, miten kroppa siihen reagoi. Pienetkin edistymisen askeleet tuli merkitä muistiin, sillä kipuun helposti turtuu niin ettei edistysaskelia välttämättä huomaa.

Ja tarkkailua tässä on tehty eilisestä lähtien. En illalla uskaltanut vielä kirjoittaa tänne muistiin mitään, halusin ensin nukkua (tai valvoa) yön yli, jotta olisin varma ovatko tuntemukseni oikeita. Tässä vaiheessa osaan jo sanoa, että osteopaatin käsittelyllä oli oikeansuuntaiset vaikutukset. Eilinen loppupäivä oli huomattavasti aikaisemia kivuttomampi. Pystyin olemaan jalkeilla ja kävelemään pidempiä matkoja kuin aiemmin. Lepokipu oli vähäisempää ja erityyppistä kuin ennen hoitoa. Raastavan ja repivät hermokivun sijaan se oli enemmän sellaista väsyneiden lihasten jomotusta, jota siedän huomattavasti mieluummin. Yön nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin. Eli tällä hetkellä ihan positiivisilla fiiliksillä olen osteopatian suhteen. Kontrollikäynti on ensi viikolla.

Isäntä oli kaupunkireissulla mukana hoitamassa omia asioitaan, ja poikettiin siinä puolen tunnin luppoajalla kahvilassa päiväkahveilla. Siis ihan oikeassa Kahvilassa, ei missään teboililla persvakorekkakuskien seassa. Mies otti tosi hyvännäköisen paastopaistisämpylän ja itsekin tavoistani poiketen halusin kahvileivän. Joulutortun! Oli kyllä elämäni paras joulutorttu, siitä maistoi, että voita ei ollut säästelty leivonnassa. Täyskymppi. 

Hevoset saivat kaupunkituomisina uudet rehukauhat, sitä pystyssä seisovaa mallia ja kisuleille toin paketillisen kissanminttuleluja ja raksuja. Vaihteeksi siis hyvä päivä, kaikin puolin.

Kuulostelua

 Tämä päivä meni vähän kuunnellen ja tunnustellen, monessakin asiassa. Yö kului pikkutunneille saakka hyvin - oikeinkin hyvin - sillä en muista vähään aikaan nukkuneeni yhtä makeasti. Univelkaa tietysti oli. Kipu herätti samaan tuttuun aikaan, mutta kuumavesipullolla sain sen tyynnytettyä niin, että pärjäsin sängyssä kellon sointiin saakka. Liikkeelle lähtö ja aamutoimet eivät olleet mitään herkkua, mutta sinnillä niistä selvittiin.

Aamutalliin mennessä vähän jänskätin, miten varsan eka yö omassa yksiössä oli sujunut. Pysähdyin jo pihalle höristämään kuuloelimiä, tuleeko tallin suunnalta jotain ylimääräistä melua. Hätäistä hirnumista tai seinien potkimista. Ei kuulunut muuta kuin navetalta kukkokiekuu. Tallissa odotti rauhallinen ja tyytyväisen oloinen Pentunen aamupuuroaan ja tissille pääsyä. Kaikki hyvin siis sillä osastolla.

 

Aamupäivällä läksin käymään fyssarilla. Siellä olikin vaihtunut henkilö viime kerrasta, joten jouduttiin ensin vähän kertaamaan tilannetta. Sitten kopeloitiin ja huolella, tarkoituksena paikallistaa tarkemmin mikä siellä takalistossa eniten kiristää. Jäätävän kipeä piste löytyi entiseltä paikaltaan pakaralihasten ja iskiashermon yhtymäkohdasta, ja sille mietittiin sopivat harjoitteet. 

Myös TENSsiä kuulemma pitäisi uskaltaa antaa, mutta vähän toisenlaisilla säädöillä. Voi olla, että paukutin menemään liian kovalla teholla, mikä sai iskiashermon ärtymään lisää. Eli nyt maltilla liikettä ja hoitoja, ja vointia pitää muistaa kuulostella välillä.

Iltapäivällä tuntui, että fyssarin provosoima hermokipu hellittää, joten kävin ajamassa Juipilla pitkän kävelylenkin. Viikko vierähti edellisistä ajeluista niin etten edes huomannut. 

Kankku on saanut nyt illan tullen puoli tuntia TENS-virtaa matalilla tehoilla ja odottelen tässä parhaillaan miten se reagoi. Tarvitaanko yöksi kipulääke, vai riittääkö kuumavesipullo unikaveriksi? Huomenna on ensimmäinen käynti osteopaatilla. Mielenkiintoista kuulla kenties toisenlaisen koulukunnan edustajan näkemys näistä hiton vaivoista.

Suden hetkipä hyvinkin

 Eivät  jääneetkään meillä hevoset yöksi ulos. Pihapiirissä liikkuu susi.  Perjantain vastaisena yönä havahduin ties monennetta kertaa hereille ja päästin kissan ulos. En jaksanut katsoa kelloa, mutta ajattelin, että taitaa olla "suden hetki", eli aamuyön viimeiset tunnit meneillään ennen päivän sarastusta. Pyöriessäni petissä huomasin, kun takapihan liiketunnistimella toimiva ulkovalo heitti vinoneliön muotoisia kuvioita makuukammarin seinään. Susihan siellä kävi juuri kuvauttamassa itseään valvontakameraan. Ja minä onneton tietämättäni päästin kissan pihalle! Onneksi vanha viisas kissa ei lähde kauas ovelta, korkeintaan luikahtaa auton alle tai kiipeää aitan kuistille tarkkailemaan pihan yöelämää.

Eivätkä hukan liikkeet siihen jääneet, isänpäivän yönä se vieraili kilometrin päässä toisen talon riistakamerassa.

Eli meillä tuli nyt suunnitelman muutos hevosten ulkoiluihin, ne pysyvät yönseudut tallissa. Samoin päättyy kanojen vapaa ulkoilu;  pääsy ulkotarhaan on avoinna vain valoisan aikaan. Myös naapureita on varoitettu pitämään lemmikkieläimensä turvassa.

 

Jotain uutta on kuitenkin hevosille luvassa. Pentu saa ottaa itsenäisen elämän ensimmäiset askeleet ja yöpyä omassa boksissaan, emän vieressä. Sehän täyttää parin viikon päästä puoli vuotta, mikä on hevosten tyypillinen vieroitusikä. Päivisin on varsan lupa vielä tarhata emän kanssa ja nauttia tissien antimista, kunnes loppukuusta tapahtuu lopullinen ero. Luultavasti Ämmätamma muuttaa meiltä silloin pois ja talliin jäävät vain veljekset. Mutta se on sitten oma tarinansa se.

Tänään käytiin onnittelemassa isää ja syömässä maukas lihapulla-ateria täytekakun kera. Kyllä kotiruoka on parhautta! Isältä sain mukaan vinon pinon Kalle Päätalon kirjoja. Iijoki-sarjan olen kertaalleen lukenut, mutta on se niin hyvä, että kestää lukea toisenkin kerran. Erityisesti minua kiehtovat kuvaukset Kallen lapsuusvuosista, 1900-luvun alun maalaiselämästä. Arki oli köyhää, kovaa ja karua, mutta tietyllä tavalla tavattoman rikasta, maanläheistä. Nykyajassa siitä voi tavoittaa enää pieniä häivähdyksiä, lähinnä vanhojen rakennusten ja esineiden kautta. Itse olen onnekas että saan asua 1900-luvun alussa rakennetussa pihapiirissä, jossa vanhan ajan henki on vielä ajoittain aistittavissa.

 

Viimeiset vihreät

 Eiliselle ei syntynyt päiväkirjamerkintää. En yksinkertaisesti jaksanut kahden huonosti nukutun yön jälkeen ja säälimättömän hermojyystön kourissa istua koneelle. Mielikin uiskenteli aika syvissä vesissä. En tiedä laukaisiko tuo kokeilussa ollut TENS-laite ennestään ärtyneen iskiashermon juilimisen ihan uusiin ulottuvuuksiin. Tältäkin aamupäivältä oli pakko perua yksi tapaaminen, sillä en todellakaan ollut voimissani, nyt onneksi tuntuu jo hiukan helpottavan. Liekö vain hengähdystauko ennen ensi yön koettelemuksia? Tänään nautin kuitenkin sähköiskujen sijaan pehmeistä hoitomuodoista: merisuolakääreistä, joogasta ja saunomisesta. Ja kissaterapiasta.

Ulkona marraskuun aurinko näyttäytyi niin nättinä, että päätettiin siirtää Ämmä ja Pentulainen vielä hetkeksi pienestä hiekkatarhastaan pois nauttimaan syksyn viimeisistä vihreistä suupaloista. Sääennuste vaikuttaa aika hyvältä, joten saavat olla nyt väljemmässä tarhassa muutaman vuorokauden ihan yötäpävää. Helpottaa minun tallityöstressiä kummasti. 

 

 

Pitää kehua ja kiittää, miten hienosti Pentu käyttäytyi tällä aiemmin hieman...no, haasteellisella tarhareitillä. Vähän arvelutti, miten miten se ryykää menemään ja miten minun kivuliaalle kropalle käy. Mutta ei,  ei juossut varsa valtoimenaan riimunnaru jaloissa pitkin pihamaata, vaan tuli siivosti vierellä perille asti. Vaikka mansikkamaan aidat ja paimennauhojen lepatus pelottivatkin, niin paniikkia ei syntynyt. Hyvähyvä, taitaa tästä kuitenkin hevonen tulla!

Parempia päiviä odotellessa

 Viimeinen vuorokausi on mennyt kipujen kynsissä. Mikään ei oikein auta, eikä mikään asento helpota. Yöunet olivat katkonaiset ja sisällöltään sekavat. Aamulla piti pienet itkutkin tirauttaa kaikelle tälle kurjuudelle.

Taistelu amerikanmaan herruudesta meni tiukaksi, eikä tainnut Trumpin hyvä loppukiri kantaa aivan maaliin saakka. Oliko peli sitten täysin rehellistä vaiko likaista, sitä varmasti puidaan vielä pitkään. Eikä se onneksi ole meidän suomalaisten suurimpia murheita, kunhan saataisiin edes omat asiat kuntoon.

 

Ulkona tuulee navakasti ja välillä pudottelee sadekuuroja. Tikka pinnistelee kynsin hampain kiinni ruokintapaikan talipallossa, ettei tuulenpuuska vie mennessään. Säälittelen, ettei tullut aamulla laitetuksi hevosille loimia päälle, mutta mistäs arvasin, kun silloin keli oli vielä siedettävä. Puhelinkin juuri piippasi, että matkahuollossa olisi odottamassa hevosenpojille paketti uusia sadetakkeja - ostin kun tarjouksessa olivat.

Taidan sytyttää seuraavaksi uuniin tulet ja kokeilla millaisia lepoasentoja löytyisi kiikkustuolista. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

PS. Löysin kuin löysinkin asennon, joka tällä kertaa sulatti kivun pois. Se on jooga-asento nimeltään Balasana, lapsen asento. Nyt en uskalla liikahtaa...

Piikillä

 Keskiviikkoaamu valkeni tällä kertaa lääkärin vastaanotolla. Kipu yltyi eilissäpäivänä niin sietämättömäksi, että oli otettava luuri käteen ja soitettava terkkariin. Lääkäri (rouva itäistä syntyperää) tökki sormella lantion seutuani sieltä täältä, ja oikean kohdan löydettyään tuikkasi kankkuun pitkävaikutteista kortisonia. Kaksi uutta särkylääkettä vaihdettiin kokeiluun. Niin, ja hän kirjoitti lähetteen ortopedille, VIIMEIN, on tätä puoli vuotta jo odotettukin! Kiireettömänä se tietenkin menee, joten kutsua saanee venata vielä tovin.

 

Kotona kuulostelin vointiani, ja harkinnan jälkeen päätin käydä ajamassa Juipilla pikaisen kärrylenkin. Kyydissä istuminen ei taaskaan tuntunut missään, mutta tallissa varusteita purkaessa piti jo purra hammasta. Tallityöt kun siihen päälle hoitelin, niin olinkin valmis lysähtämään petiin pitkäkseen.

Illan luottamustoimet joudun jättämään väliin, ei minusta ole auton rattiin nyt.

Joten melko pieniä ovat tämän päivän kivat asiat, mutta ei nyt ihan ilman jääty. Lohtuherkuksi löysin lakritsivanukasta, uutta, tarjouksessa ja ihan nam. Hymyyn antavat aihetta myös hyvät uutiset Jenkkilän suunnalta: Make America Great Again!

Synkkänä ja myrskyisenä yönä

 Viime yö oli levoton. Joskus aamun pikkutunneilla heräsin tuttuun repivään poltteeseen lonkan ja säären seudulla. Yritin vaihtaa asentoa mukavampaan, mutta tuloksetta. Vanhin kissoista huomasi tuskaisen hereillä oloni ja alkoi pyytää ulos. Nousin sängystä ja köpöttelin päästämään sen pyyntireissuilleen. Ulko-ovella oli vastassa melkoinen myteri, mutta sinne kissareppanan oli päästävä. 

Palasin petiin, vaan uni ei tullut. Kun makasin aivan hiljaa kyljellään polvi kainalossa, kipu hieman hellitti. Kun liikutin kroppaani, se voimistui. Myrskytuuli ropisteli pisaroita ikkunaan ja viima vonkui leivinuunin hormeissa. Toinen kissoista heräsi, venytteli ja naukui pihalle. Nousin ylös ja pimeässä hapuillessani totesin että sähköt ovat poikki.

 

Päästettyäni kissan ulos myrskyn sekaan, yritin taas nukkumista. Ei löytynyt sitä untuvaista hyvänolon tunnetta, joka olisi johdattanut torkkujan unten maille. Yritin hengitellä syvään, etten hermostuisi. Jännä, miten aamuyön tunteina ajatukset tahtovat kiertyä negatiivisen ympärille. Kelasin mielessäni koko viikon ikävät velvollisuudet, mahdolliset myrskytuhot, sähköttä sulavat pakastimet, oman kurjan vointini. Voi perseen suti. Saisivatko päivänvalolla ikävät asiat näin suuret mittasuhteet, tuskin?

Lopulta sain unen päästä kiinni, tai ainakin luulen nukkuneeni silloin kun herätyksen kilinä upposi tajuntaani. 

Vahva, tumma kahvi ja mustikkamuffinsi paransi oloa hieman. Aamutallista selvittyäni tartuin tuumasta toimeen ja varasin ajan osteopaatille.

Aistit avoinna maanantaihin

 Minä kun olen tällainen stressipelle, niin ajattelin että marraskuun harmauteen sopisi hyvin harjoitus, jossa ollaan läsnä ihan vaan tässä ja nyt, käsillä olevassa hetkessä kaikki aistit avoimina. Hätistetään pois mielestä tulevan päivän velvoitteet ja ihan vaan hengitellään ja ollaan. Mindfullnessia, vai miksi sitä suuressa maailmassa nimitetään.

Tietenkään omista tuntemuksista ei pysty vangitsemaan tekstiksi kuin pienen osan, kaikkea ei muista, kun ajatukset virtaavat ja havainnot vaihtuvat. Mutta haitanneeko tuo. Tässä harjoitelma; marraskuinen maanantaiaamu.

 

Kilkatus kuuluu ensin vaimeana, sitten kovempana. Tunnustelen hetken olotilaa - ei kipuja - ja vääntäydyn istumaan sängyn reunalle. Karvamatto on pehmeä jalkapohjien alla. Kurotan yölampun katkaisijalle, pimeys vaihtuu hillittyyn valoon. Sipaisen herätyksen sammuksiin. Vedän hitaasti kalsarit jalkaan ja puseron päälle. Hengittelen pikkumökin aamuilmaa. Pehmeänsileä kissankylki hivelee jalkateriäni, kiehnää, hurrittaa. 

Kävelen tupaan ja sytytän mennessäni valoja päälle. Puulattia narisee askelten alla, tupa tuoksuu nukkuvalle koiralle. Eteisen oven saranat vongahtavat. Lattialta löytyvät villasukat, laitan ne jalkaan, Sukat tuntuvat miellyttäviltä. Puen ulkovaatteet päälle ja menen ulos. Kylmä tuuli puhaltaa vastaan. Kävelen pihan yli hevostarhalle. On hämärää, mutta ei niin pimeää että tarvitsisi otsalamppua. Heitän sylyksen heinää aidan sisäpuolelle. Tuuli pölläyttää osan korsista takaisin naamalleni. 

Kävelen takaisin pihan poikki tallia kohden. Ulkovalot lävähtävät yksi toisensa jälkeen palamaan. Niiden valokiila häikäisee, jos katsoo päin. Vilustaa ja näpit menevät kohmeeseen. Tuuli humisee. Heitän heiniä toiseenkin hevostarhaan ja avaan tallin oven. Sisältä kuuluu hörinää ja kavion tömähdyksiä.  Tuttu ja turvallinen tallin tuoksu tulvii sieraimiin. Loisteputket syttyvät viipyillen, mutta kohta tallissa jo näkee. Tyhjennän rehukauhat hevosten ruokakuppeihin. Kops kops, hakkaan niitä seinään. Sinimailanen tuoksuu, ja ruisleipä.

Istun tallin penkillä ja odotan kun hevoset syövät aamupuuronsa. Tasaista mäiskytystä ja välillä kolahtelua. Penkki tuntuu kovalta takamuksen alla, nojaan seinään. Ei satu mihinkään, on ihan hyvä olla. Kissa numero kaksi tulee kissanluukusta sisään pyyhkimään haalarin lahjettani. Tunnustelen sen turkkia, se on pörröinen ja roskainen, mutta kuiva. Ulkoa, kaukaa pikitieltä kuuluu auton ääntä. 

Kolina hevosten ruokakupeista yltyy, ne alkavat olla tyhjät. Avaan ensimmäisen karsinan oven metalliosat kirskuen. Napsautan riimunnarun päitsiin kiinni ja lähden taluttamaan Juippia ulos. Rytmikäs kenkien kopse muuttuu soran rahinaksi, kun astumme tallin valoista aamuhämärään. Jäntevä, kumimainen turpa tuuppii ja hieroo takkini selkämystä. Heilautan narun päätä selkäni takana ja tuuppiminen loppuu. Saavumme tarhan veräjälle, josta hevonen luiskahtaa sisään. Lits läts, jalkojen alla tuntuu märkä, liukas muta. Irroitan narun ja päästän hevosen irti. Kissa naukaisee ja juoksee tömisevin tassuin ohitseni. Näppejä paleltaa.

Palaan talliin ja avaan toisen karsinan oven. Sinimailanen tuoksuu vieläkin. Kytken riimunnarun Pentulaisen päitsiin. Kengättömät kaviot kopsuvat pehmeästi kun marssimme ulos, ensin minä varsa käsipuolessa ja Ämmä perässä vapaana. Ruokintapaikalla päästän varsan irti ja tuikkaan porkkananpalan sen suuhun. Tunnen sormenpäissäni pehmeät hevosenhuulet.

 

 

Suljen tallin ovet ja sammuttelen valot. Lähden kävelemään talolle. Kissa marahtaa ja juoksee ohitseni. Astun eteiseen, jossa on vastassa lämmin, miedosti sipulintuoksuinen ilma. Riisuttuani päällysvaatteet siirryn tupaan ja lataan kahvinkeittimen. Pilkon banaania ja päärynää, otan jääkaapista jugurtin ja mehukeiton. Jääkaapin sisällä tuoksuu hirvipaistille ja marjoille. 

Pakastin surisee hiljaa, kahvinkeitin pulputtaa. Käynnistän blenderin, jonka riipivä ääni katkaisee aamun rauhan. Kissan tassut tömisevät jossain pöydän alla. Koira herää ja puistelee turkkiaan. Isännän puhelin alkaa visertää herätystä ja saa koiran hyppäämään sohvalta lattialle. Nopeasti mökki täyttyy äänten ja liikkeiden paljoudesta, jota en pysty enää rekisteröimään, joten päätän harjoitukseni tähän.

Saahan sairas valittaa?

 

 

Yksi, kaksi, kolme, neljä kuukautta siihen, kun pitäisi pystyä taas tarttumaan työn syrjään kiinni. Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta. Ei henkisesti, mutta fyysisesti. Olen kärsinyt parin vuoden ajan yhä pahenevasta lonkan ja säären kiputilasta, jolle ei oikein selkeää diagnoosia ole keksitty. On arvuuteltu noidannuolta, lumbagoa, lihasspasmia, iskiasta, piriformista, lonkan bursiittia, hermojuuren ahtaumaa, SI-nivelen yliliikkuvuutta, lonkan kulumaa, reumaa ja ties mitä kaikkea muuta. Tepsivää hoitoa ei ole löytynyt, julkisen puolen vastaus on ollut suurin piirtein luokkaa se on voivoi. Silloin on ollut pakko sanoa myös työnantajalle että voi voi, minusta ei nyt ole töihin.

Kipu on aaltoileva ja juonikas. Se saattaa antaa ihmisparan kellua hyvän olon tunteessa hetken, niin että siinä ehtii unohtaa edes raihnainen olevansa. Sitten yksi harkitsematon liike, askel tai kurotus, niin tadaa, tuo repivä, raastava ystävämme on taas päällä. Liikkuminen pahentaa, lepo helpottaa. Paitsi ei selällään makuu kuin ihan joinakin satunnaisina päivinä. Istuminen on yleensä jees, mutta ei autolla ajaminen. Saunominen sulattaa tuskan pois, mutta saunan jälkeen se ilo kostautuu. Kylmä tekee tänään hyvää, mutta huomenna taas huonoa. Venyttely helpottaa paitsi määrättyinä hetkinä pahentaa. On tosi vaikea suunnitella elämäänsä muutamaa tuntia pidemmälle, kun ei osaa ennakoida kipupirulaisen oikkuja. Ja jatkuva varuillaan olo saa kropankin sinkeäksi kuin viulun kieli.

Särkylääkettä menee, vatsa kärsii, tuoden vain hetken helpotuksen. Eikä kovimpiin kipupiikkeihin edes sitäkään. Vahvempia, opiaattipohjaisia kipulääkkeitä en pysty käyttämään, ne saavat pöntön niin sekaisin, että näen liskoja valveilla ollessakin. Myös monenlaista manuaalista hoitoa on kokeiltu. Terveyskeskuksen fyssarilla olen ravannut kokeilemassa aina uusia ja uusia jumppaliikkeitä. Yleensä olen jo hoitopöydälle käydessäni niin kipeä, että varpaankin liikutus sattuu.

Olen käynyt kalevalaisessa jäsenkorjauksessa laitattamassa pohjeluuta paikoilleen ja lantiota suoraksi. Muutaman päivän ajan tuntuikin paremmalta, mutta sitten kivut palasivat. On hierottu hermoratoja, muokattu lihaksia, laseroitu, haudottu merisuolalla, jääpussilla, lämpökääreillä, BackOnTrackilla, teipattu, hölvätty linimenteillä, tuettu tukivyöllä, venytetty ja vanutettu, mutta silti olen edelleen kipeä.

 

 

Vain osteopatia on vielä  kokeilematta (kukkaisterapian ja yksisarvishoitojen yms. lisäksi). Täytyy varmaan tutustua paikalliseen palvelutarjontaan ennenkuin heitän hanskat tiskiin ja hommaan rollattorin.

Vaivaisuus on toki opettanut arvostamaan pieniä hyviä asioita. Kivuton hetki tuntuu välillä luksukselta, samoin kunnon unet huonosti nukutun yön jälkeen. Arkisten projektien loppuun saattaminen näyttäytyy työvoittona, josta osaa olla kiitollinen. Sellainen toive tulevaisuudelta olisi, jos vielä joskus kykenisi hevosen selkään. Ihan vielä en haluaisi Arttu Wiskarin tavoin todeta että Tässäkö tää oli, meikäläisen elämä.