Yksi, kaksi, kolme, neljä kuukautta siihen, kun pitäisi pystyä taas tarttumaan työn syrjään kiinni. Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta. Ei henkisesti, mutta fyysisesti. Olen kärsinyt parin vuoden ajan yhä pahenevasta lonkan ja säären kiputilasta, jolle ei oikein selkeää diagnoosia ole keksitty. On arvuuteltu noidannuolta, lumbagoa, lihasspasmia, iskiasta, piriformista, lonkan bursiittia, hermojuuren ahtaumaa, SI-nivelen yliliikkuvuutta, lonkan kulumaa, reumaa ja ties mitä kaikkea muuta. Tepsivää hoitoa ei ole löytynyt, julkisen puolen vastaus on ollut suurin piirtein luokkaa se on voivoi. Silloin on ollut pakko sanoa myös työnantajalle että voi voi, minusta ei nyt ole töihin.
Kipu on aaltoileva ja juonikas. Se saattaa antaa ihmisparan kellua hyvän olon tunteessa hetken, niin että siinä ehtii unohtaa edes raihnainen olevansa. Sitten yksi harkitsematon liike, askel tai kurotus, niin tadaa, tuo repivä, raastava ystävämme on taas päällä. Liikkuminen pahentaa, lepo helpottaa. Paitsi ei selällään makuu kuin ihan joinakin satunnaisina päivinä. Istuminen on yleensä jees, mutta ei autolla ajaminen. Saunominen sulattaa tuskan pois, mutta saunan jälkeen se ilo kostautuu. Kylmä tekee tänään hyvää, mutta huomenna taas huonoa. Venyttely helpottaa paitsi määrättyinä hetkinä pahentaa. On tosi vaikea suunnitella elämäänsä muutamaa tuntia pidemmälle, kun ei osaa ennakoida kipupirulaisen oikkuja. Ja jatkuva varuillaan olo saa kropankin sinkeäksi kuin viulun kieli.
Särkylääkettä menee, vatsa kärsii, tuoden vain hetken helpotuksen. Eikä kovimpiin kipupiikkeihin edes sitäkään. Vahvempia, opiaattipohjaisia kipulääkkeitä en pysty käyttämään, ne saavat pöntön niin sekaisin, että näen liskoja valveilla ollessakin. Myös monenlaista manuaalista hoitoa on kokeiltu. Terveyskeskuksen fyssarilla olen ravannut kokeilemassa aina uusia ja uusia jumppaliikkeitä. Yleensä olen jo hoitopöydälle käydessäni niin kipeä, että varpaankin liikutus sattuu.
Olen käynyt kalevalaisessa jäsenkorjauksessa laitattamassa pohjeluuta paikoilleen ja lantiota suoraksi. Muutaman päivän ajan tuntuikin paremmalta, mutta sitten kivut palasivat. On hierottu hermoratoja, muokattu lihaksia, laseroitu, haudottu merisuolalla, jääpussilla, lämpökääreillä, BackOnTrackilla, teipattu, hölvätty linimenteillä, tuettu tukivyöllä, venytetty ja vanutettu, mutta silti olen edelleen kipeä.
Vain osteopatia on vielä kokeilematta (kukkaisterapian ja yksisarvishoitojen yms. lisäksi). Täytyy varmaan tutustua paikalliseen palvelutarjontaan ennenkuin heitän hanskat tiskiin ja hommaan rollattorin.
Vaivaisuus on toki opettanut arvostamaan pieniä hyviä asioita. Kivuton hetki tuntuu välillä luksukselta, samoin kunnon unet huonosti nukutun yön jälkeen. Arkisten projektien loppuun saattaminen näyttäytyy työvoittona, josta osaa olla kiitollinen. Sellainen toive tulevaisuudelta olisi, jos vielä joskus kykenisi hevosen selkään. Ihan vielä en haluaisi Arttu Wiskarin tavoin todeta että Tässäkö tää oli, meikäläisen elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti