perjantai 29. tammikuuta 2021

Haaveissa monimuotoinen hevoslaidun

 Tämän päivän olen varannut tulevan kesän nurmikylvöjen suunnitteluun. Luulisi, ettei hommassa ole sen kummempaa sunnittelemista, senkus heittää vaan siementä peltoon. Varsinkin, kun kylvettävä ala on huikeat vajaan hehtaarin verran. Helppoa kuin heinän teko! No, ei oikeastaan.


 

Peltoa meidän tiluksilla on kaikkineen reilut kolme hehtaaria. Tähän alaan on sovitettava niin hevosten laitumet, kuivaheinänurmi kuin kasvimaakin. Koko alaa ei siis ole mitenkään mahdollista uusia kerralla, vaan on edettävä pienemmissä lohkoissa. Pelto on aikanaan salaojitettu, mutta vuosien varrella salaojat ovat menneet tukkoon, ja vettä on alkanut kerääntyä pellon painanteisiin. Alue on entistä järvenpohjaa, savipitoista ja alavaa maata. Tien puoleisessa päässä maasto nousee loivasti laskeutuen metsän reunaa kohti. Pellon peränurkkaa voisi oikeastaan luonnehtia kosteikoksi, niin kasvillisuuden kuin olemuksensakin perusteella. Sateisina kausina sinne ilmestyy lammikoita, joissa on vettä lähes puoleen sääreen asti.

Ensi kesänä uusittava lohko on pellon kuivemmassa osassa. Tosin kyllä rankkasateilla sielläkin vesi seisoo, ei savimaa jaksa imeä kosteutta määräänsä enempää. Pellon kasvillisuus on sinänsä varsin monimuotoinen; jonain kesänä yritin tehdä inventaariota, mitä kaikkia kasveja sieltä löytyy. Otavan värikasvion avulla bongasin ainakin peltokortteen, juolavehnän, korpikaislan, jänönsaran, nokkosen, hevonhierakan, niittysuolaheinän, pihatatarin, niittyleinikin, rönsyleinikin, ojakellukan, mesiangervon, valkoapilan, puna-apilan, hiirenvirnan, niittynätkelmän, särmäkuisman, koiranputken, vuohenputken, rantamintun, nurmitädykkeen, ketosilmäruohon, piharatamon, harakankellon, timotein, savijäkkärän, tummarusokin, siankärsämön, pihasaunion, leskenlehden, voikukan, ohdakkeen, syysmaitiaisen, rahkasammalen sekä monia monia heinäkasveja, joita en osannut tarkemmin nimetä. Lauhoja, natoja, vihvilöitä ja mitä niitä on.


Suurin osa näistä on ihan tervetulleita niittylajeja, joiden soisin levittäytyvän laajemmallekin, mutta sitten ovat nuo liikaa tilaa saaneet leinikit, rusokit, syysmaitiaiset ja ohdakkeet. Erityisesti leinikit ovat maanvaiva, sillä myrkyllisinä ne vievät tilaa syötäviksi kelpaavilta kasveilta. Olen yrittänyt torjua leinikkejä "pehmein" menetelmin, eli kitkemällä, niittämällä, haraamalla ja kesannoimalla, mutta ne ovat vuosi vuodelta vain lisääntyneet. Pahimpiin kasvustoihin olen sydän verta vuotaen käyttänyt myös torjunta-aineita, vaan sieltä ne kiusankappaleet ovat nostaneet päätään aina uudelleen.

Uusittavalle alalle ajettiin viime syksynä hevosen turvelantaa ja se kynnettiin sekä harattiin. Keväällä tehdään kylvömuokkaus ja kylväminen, joka tapahtuu käsin. Nyt pitäisi vaan osata valita sopiva siemenseos sekä löytää kasvustoa monipuolistamaan myös muita niittykasveja. Eli netti saa laulaa.

Lantmännen Agrolta näyttää löytyvän 'Hurmaava Hevosnurmiseos', joka voisi voisi olla se mitä etsin. Sekoitus sisältää kahdenlaista timoteitä, nurminataa, punanataa, niittynurmikkaa ja sinimailasta. Sinimailanen on se plussa, mikä useimmista nurmiseoksista puuttuu. Siementä saa 10 kilon säkissä, mikä on tuolle alalle juuri sopiva määrä. 

Sekaan kaipaan myös niittykukkia. Suomen Niittysiemen myy siemenseoksia erilaisille kasvupaikoille. Sopivimmalta meille vaikuttaisi 'Rantaniitty', sillä sen sanotaan sietävän kosteutta ja hetkellisiä tulvia. Sekoitus koostuu mm. mesiangervosta, ojakärsämöstä, puna-ailakista, päivänkakkarasta ja rantakukasta. Lisäksi haluaisin yksittäisistä kukkasista keltamataraa, kultapiiskua ja tuoksusimaketta. Jos olisin ahkera ja aika riittäisi, niin näiden kasvien siemeniä toki voisi kerätä myös luonnosta. Ehkä teenkin täydennyskylvön luonnonsiemenistä syksymmällä.

Myrkkykasvit, rikkaruohot ja ajoittainen veden seisominen eivät kuitenkaan ole ainoat haasteet laitumen onnistumiselle.

 

 Keväisin ja syksyisin tämän niemenpoukaman pellot täyttyvät ei-toivotuista vieraista, joiden häätämiseen ei taida tavallisella pienviljelijällä olla mitään keinoja tai lupaa. Hanhia. Satutaan asumaan juuri sopivasti hanhien muuttoreitin varrella, ja niitä kokoontuu meidänkin pellolle tuhansittain. Varsinkin keväisin lintujen jäljet pelottavat: ehtivätkö ne syömään suihinsa juuri itämään lähteneen nurmen jättäen kiitokseksi vain valtavan määrän paskaa? Isolla karjatilalla tuossa muutaman kilometrin päässä vahingot lasketaan vuosittain sadoissa tuhansissa euroissa, joten ongelma on tällä alueella ihan todellinen. Mutta miten saisi päättäjät sen tajuamaan?

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Kasvilavat suunnittelun asteella

 Kyllä nyt on niin, että pakko olisi päästä jotain puuhastelemaan! Ilmeisesti keskitalven väsyhuippu on ohitettu ja akuissa alkaa olla taas virtaa. Kun tulevaa viljelykautta varten ei oikein muuta pysty vielä tekemään, niin aloitan pikkuhiljaa kasvilavojen rakentelun.

 

Tänään kiipesin varaston ylisille tutkimaan rakennustarpeita. Valikoin sieltä siisteimmät ja vähiten kärsineet puupölkyt ja aloin hahmotella lavan mittasuhteita. Pitkälti mennään nyt pöllien pituuksien mukaan, ettei hirveästi tarvitsisi tavaraa pätkiä. Aika sopimoilleen noista tarpeista saisi 110 cm * 305 cm kokoisen lavan. Korkeutta sille tulisi neljällä pölkkykerroksella 33 cm. Kurpitsoja varten voisi varmaan laittaa viidennenkin kerroksen. Ja näitä lavoja menee kasvimaalle kaksi kappaletta.


Luultavasti lavojen kasaaminen täytyy tehdä useampana elementtinä, jotta rakennelman saa traktorin kauhassa siirrettyä kasvimaalle. Meidän viljelykset eivät sijaitse aivan talon vieressä, vaan kylätien toisella puolen, joten ihan kantamalla ei näin painavia virityksiä sinne siirretä. Isännän ruuvivaraston ratsasin, eikä siellä ole aivan riittävän pitkiä ruuveja. Eli ostoslistalle ainakin ne, sekä jotain lavojen säänsuojaukseen. 


Kokeeksi vetäisin yhteen kulmaan tervaa, jos voitelisi lavan ulkopuolen sillä. Puhdas hautatervahan ei pitäisi olla ympäristölle haitallinen, ja tumman värisenä se myös sitoisi lämpöä. Täytyy perehtyä, miten oikeaoppisesti suoritetaan veneen tervaus, ja käsitellä lavat samalla tavalla.

 


Lavat asettuisivat siis nätisti peräjälkeen tuohon kasvimaan oikeaan reunaan, mihin poljin malliksi jäljen. Vasemmalle puolen jää tilaa avomaalajikkeille. Lumesta tököttävien keppien välissä on syksyllä istutettu valkosipuli. Talikko ja vesisäiliö jäivät laiskalta puutarhurilta talven armoille. Kuvasta tulikin mieleen, että pitää pudottaa ihan pikimmiten lumet alas kasvihuoneen katolta.

Tätä postausta kirjoittaessa tuli työnantajalta odotettu viesti: ensimmäinen siementilaus on saapunut! Eli kohta pääsee myös kylvöhommiin, jos nyt ei vielä kotona niin ainakin työpaikalla. Jes!

tiistai 26. tammikuuta 2021

Lahkeet lumessa, mieli keväässä

 Kirpeän kirkkaat talvipäivät vaihtuivat hetkessä lumipyryihin ja suojakeliin. Lumen määrä on kuluneena viikkona ainakin tuplaantunut, on sitä parhaimmillaan varmaan neljäkymmentä senttiä. Ja lisää on ennusteen mukaan luvassa. 

Meidän mökin aurauskalusto ei ole pysynyt perässä näin runsaassa lumentulossa, varsinkin kun suojasää tyhjensi myös katot lumikuormistaan. Jokaisen ulkorakennuksen oven edustoilla on riittänyt lapioimista. Vetinen, raskas lumi ei lennä lingon läpi, joten kulkuväylilläkin saa kahlata. Muutama vieraileva ajoneuvo on tarvinnut työntöapua, jotta on selvinnyt pihamaan pehmeimmistä kohdista pois.

Hevosella on uskaltauduttu viimein järven jäälle. Käytiin toki ensin poralla tarkastamassa jään paksuus; parikymmentä senttiä sitä oli. Lauhan kelin myötä jään päälle on jo noussut vettä, joten saa nähdä miten pitkään siellä pystyy liikkumaan.

Kevättä kohti kuitenkin mennä hurruutellaan. Puutarhakirjat ja siemenluettelot vetävät kovasti puoleensa, ja muutama siementilaus on tullut jo tehtyä. Viljelysuunnitelmatkin ovat hyvällä mallilla. Päätin, että kasvimaalle rakennetaan ensi kesäksi lavoja, sillä niistä olen lukenut niin paljon hyviä kokemuksia muilta puutarhaharrastajilta. Kasvimaa on savipitoista hiesua ja sisältää loppumattoman määrän kestorikkoja, joiden kurissa pitäminen tuntuu varsinkin loppukesästä toivottomalta. 

 Ajattelin istuttaa lavoihin herkimmät kasvit, sellaiset jotka tarvitsevat suojausta tai ovat suurimmassa vaarassa tukehtua rikkojen sekaan. Sekä tietenkin kurpitsat, jotka hyötyvät lavoihin kasatusta paksusta turvelantapatterista.

Peruna, porkkana, sipuli ja lanttu pärjäävät avopenkeissä niinkuin tähänkin asti. Perunaa ja porkkanaa joutuu multaamaan, joten avomaa on niille parempi vaihtoehto.

Minulla on ollut vähän samaa ongelmaa kuin muillakin kotitarveviljelyyn hurahtaneilla, eli kasvatettavien lajien määrä meinaa karata lapasesta. Yleensä käy niin, että osa kasveista jää heitteille ennemmin tai myöhemmin, kun aika ei riitä kaikkien hoitamiseen. Viime kesänä näin kävi aasialaisille keittiökasveille, joita uutuutena kokeilin. En ehtinyt torjumaan alkukevään tuholaisinvaasiota, joten kaaleista oli äkkiä pelkät rangat jäljellä.

Ei myöskään ole mielekästä viljellä sellaista, mitä ei sitten kuitenkaan omassa ruokapöydässä kulu. Punajuuri on ollut vähän kiikun kaakun sellainen juures, jota ei ehkä kannata meillä itse kasvattaa. Sitä tulee syötyä niin harvoin, hyvä jos jouluna rosollissa.

Niinpä annoin itselleni luvan valita ainoastaan 20 hyötykasvia, joiden viljelyyn ensi kesänä keskityn kunnolla. Tai no, sen verran fuskasin, että tomaatteja ja kurpitsoita tulee useita eri lajikkeita. Eli vanhoja tuttuja perusjuttuja plus uutena kokeiluna mangoldia ja kasvihuoneeseen hunajamelonia. Lisäksi kasvimaalle kuuluvat tietenkin kesäkukkaset. Valitsen sellaisia lajeja, joilla on tuhohyönteisiä torjuva vaikutus, tai jotka voi hyödyntää kuivattuina yrtteinä. Kamomillaa, kehäkukkaa, ruiskaunokkia, samettikukkaa ja sen sellaista. 


Sitten on vielä perennat. Entisten perennoiden elvyttämisen lisäksi haluttaisi kokeilla muutaman uuden monivuotisen kasvattamista siemenestä asti. Hankkijan siemenhyllyllä ihastuin palavanrakkauden, sinipallo-ohdakkeen ja kurjenkellon selkeisiin muotoihin ja väreihin. Kaikki kolme ovat ns. vanhanajan pihakasveja, jotka sopivat hyvin vanhan maalaismökin puutarhaan.

Koska möksässämme on melko pienet ikkunat ja vähän laskutilaa, yritän minimoida esikasvatusta vaativien kasvien määrän.Valintoja, valintoja nämäkin. Basilikan, hunajamelonin, tomaatit ja paprikat joudun kylvämään sisätiloihin. Kurkkujen ja kurpitsojen taimetuksen yritän lykätä niin pitkälle kevääseen, että ne pääsevät elämänsä alkuun kasvihuoneen suojissa vaikka pienen lisälämmityksen avulla. Valkosipulin laitoin maahan jo viime syksynä.

Kevätpuuhat alkavat näillä näkymin siis kasvilavojen rakentamisella. Materiaalina käytän puupölkkyjä, sellaisia joita näkee kuormalavojen pohjissa. Meillä on niitä jemmassa odottamassa ideaa sopivasta käyttötarkoituksesta, ja nyt sen keksaisin! Lavojen alle hyödynnän vanhat rikkinäiset matot, joita en ole raaskinut (laiskuuttani viitsinyt) viedä kaatopaikalle. Kehikkojen sisään paksu kerros lantalassa muhivaa hevosenkakka-olki-turve -pehkua ja päälle ostomultaa. Hyvin suunniteltu, eli puoliksi tehty!

 

tiistai 19. tammikuuta 2021

Tunteiden sokkeloissa

 Eilinen päivä oli maanantai. Maanantait mielletään yleensä huonoiksi päiviksi, kerrassaan epäonnistumisten päiviksi. Jos jokin asia tökkii, ärsyttää tai menee pieleen, niin syyksi riittää se, että on maanantai. No, ehkä jotain maanantaiärtymystä saattoikin eilen olla ilmassa.

 


 

Kaikki alkoi aamulla, kun sain viestin joka yllätti ja suututti. Kyse oli ihan yksinkertaisesti siitä, että eräs ihminen perui lupauksensa ja kieltäytyi jo sovitusta asiasta. Minä yhdistyksen vastuuhenkilönä jouduin sitten selvittelemään, miten tilanne hoidetaan. Ärtymys siitä, etteivät ihmiset pidä sanaansa oli päällimmäisenä tunteena, sillä minulle sitoutuminen ja luotettavuus ovat ihan ykkösarvoja elämässä.

Päivän mittaan jouduin hoitamaan monia puheluita, sähköposteja, kyselemään neuvoa, sovittelemaan ja tiedottamaan. Eniten rassasi epätietoisuus ja odottelu. Odotin kärsimättömänä ratkaisevaa puhelua, ja kun puhelin sitten soi, siellä oli puhelinmyyjä. Ja kolmeen otteeseen. Sekin iän ikuinen kiusankappalefirma Freebo on ottanut taas numeroni soittolistoilleen.

Kun odottamani puhelu lopulta tuli, olin jo niin ärtynyt, että ehkä turhankin hanakasti aistin soittajan rivien välistä ylimielisen ja alentuvan sävyn. No, asia lopulta järjestyi parhain päin, mutta ikävä tunne tästä episodista jäi vellomaan mieleeni edelleen. Ymmärrän, että se on vain tunnetila, mutta miten päästä siitä eroon?

Hengenvaarallisesti lihava -sarjassa telkussa Dr. Now painottaa potilailleen aina tunteiden työstämisen tärkeyttä. Tunteet täytyy käsitellä ja selvittää, eikä paeta niitä ylensyömällä. Tätä ongelmaa minulla ei toki ole, päinvastoin, kun stressaan niin ruokahalu katoaa ja unohdan syödä. Mitä se tunteiden käsittely sitten on, siitä en ole tähän ikään mennessä oikein päässyt selvyyteen.


 

Minulla on oma tapani käsitellä tunnetiloja, eikä se varmaankaan ole paras mahdollinen. Tapa on nimeltään vatvominen. Jään pyörittelemään ikäviä asioita ja tapahtumia filminauhan lailla päässäni, luultavasti toivoen että niiden aiheuttama epämukavuus siten hälvenisi. Ärtymyksen ja kiukun ohella saatan kokea tunnetta, jonka miellän sosiaalisten tilanteiden jälkeiseksi krapulaksi. Etenkin, jos ikävään asiaan liittyy vuorovaikutusta, johon olen itse ollut osallisena, alan hyvin kriittisesti arvioida omaa rooliani. Sanoinko oikein, toiminko fiksusti, olinko riittävän jämäkkä tai hienovarainen, ja miten toinen osapuoli suhtautui sanomaani. Ikävät asiat, joihin en itse voi vaikuttaa, on huomattavasti helpompi sulatella ja hyväksyä.

 Tiedostan sen, etten ole parhaimmillani spontaaneissa keskustelutilanteissa. Saatan jäädä sanattomaksi tai ilmaista asiat liian suoraan tai jotenkin tökerösti. Tarvitsen enemmän aikaa harkita, miten sanani asettelen. Siksi kirjoittaminen tuntuu turvallisemmalta kuin puhuminen, ja aina kun mahdollista, käytänkin puhelimen tai kasvokkaisen kontaktin sijaan jotain sähköistä viestiä.

Vatvominen voi tietysti ajan kanssa saada huonon fiiliksen poistumaan, mutta en tiedä miten hedelmällistä se on. Vatvominen vie energiaa ja keskittymiskyvyn. Silloin kun olen vatvomistilassa, en pysty tekemään kunnolla mitään muuta. Tekee vain mieli käydä pitkäkseen ja sammuttaa valot. Eilen päätin kuitenkin rikkoa tuon kaavan ja lähteä ulos, ajelemaan hevosella. Sanotaan, ettei koskaan tulisi työskennellä eläinten kanssa silloin, kun on kiihtyneessä mielentilassa. Eläimet aistivat tunteen ja hermostuneisuus voi tarttua niihin. Ei eilinen ajelu Juippia mitenkään hermostuttanut, mutta ehkä vähän kohensi omaa oloa.

Toinen tapa, jonka kuvittelen auttavan mielenkuohunnan tasaamiseen, on aika.  Nukkuminen yön yli. Tämä edellyttää tietenkin sitä, että saa nukuttua syvää unta ja riittävästi. Minulla tahtoo stressaavissa tilanteissa nukkumatti olla kadoksissa. Viime yön nukuin silti suhteellisen hyvin, mutta näin paljon unia.

Unessa olin suuressa sokkeloisessa rakennuksessa, josta etsin oikeaa ovea sovittua tapaamista varten. Samalla yritin karistaa kannoiltani puolitutun henkilön, jonka päivityksen sattumalta luin eilen facebookista. Oikeaa huonetta ei löytynyt, yritin soittaa ja kysyä neuvoa, mutta puhelin ei toiminut. Sitten oltiinkin yhtäkkiä lattialla nukkumassa siskonpetissä. Oli ahdasta, vierustoveri makasi poikittain ja vei liikaa tilaa. Kenelläkään ei ollut  kasvomaskeja, vaikka porukkaa oli huoneessa paljon.  Jostain olisi saanut ilmaista viinaa, mutta en tiennyt mistä. Huomasin, että pääpuolessani on hevosen takamus. Sattuipa, että juuri minut oli sijoitettu hevosen taakse! Vaadin vaihtaa paikkaa, ettei hevonen sontisi naamalleni.

Aamulla herätessä mieli oli huomattavasti eilistä tyynempi.

lauantai 16. tammikuuta 2021

Sydäntalvella

 

 Viime viikkoina Suomen talvi on näyttänyt kauneimman puolensa. Sitä on ihasteltu täälläkin somessa niin monin ylisanoin, etten keksi enää mitään lisättävää. Pakkanen on paukutellut alimmillaan -30 asteessa, mutta jostain syystä se ei ole tänä talvena haitannut elämää juuri ollenkaan. 

Mökkihän meillä lämpenee puulla; vain pesutiloissa on sähköinen lattialämmitys ja eteisessä pikkupatteri pitämässä vesijohtoa sulana. Lämmittämällä vuoron perään leivinuunia ja varaavaa  hellaa, huoneet on saanut pidettyä siedettävän lämpiminä. Lattian rajassa toki vetää, mutta villasukilla ja reinoilla pärjää. Tuvan leivinuuni-hella teetettiin muutama vuosi takaperin entisen, rähjääntyneen tilalle. Uusimisella olikin jo korkea aika, sillä vanhaa tulisijaa purettaessa paljastui sen sisuksista aika paha rappeutuminen ja muutenkin höttöinen ja alkujaan huono työnjälki. Ei ihme että mökissä aikaisemmin paleli.


Rakastan villavaatteisiin pukeutumista, ja nyt sitä on saanut tehdä ihan sydämen kyllyydestä. Alimmaiseksi laitan villa-silkkisen kerraston ja sen päälle merinovillaisen väliasun. Päällysvaatteiksi vetäisen armeijan vihreän villapaidan ja pehmeät gollegehuosut. Ulos lähtiessä sukellan 80-luvun retroon pilkkihaalariin, sellaiseen aitoon teddyvuorilliseen. Jaloissa on parit villasukat ja numeroa liian isot thermosaappaat. Päähän laitan villapipon tai korvaläpällisen keinoturkishatun.

 


Myös hevoset ulkoilevat säähän katsomatta puoli seitsemästä iltayhdeksään. Se on meillä normaali tarhausaika laidunkauden ulkopuolella. Jos mittari näyttää yli -15 astetta tai kovasti tuulee ja sataa, ne saavat loimet niskaansa. Tarhassa on oljilla kuivitettu katos, missä pojat usein seisoskelevatkin säältä suojassa.

 


Eniten lisävaivaa pakkasilla tuottaa eläinten juomavesien sulana pitäminen. Kanalassa on jatkuvasti lämpölamput päällä ja vesisoikko asetettu niiden alle. Aamuin illoin kuumaa vettä lisäämällä astia on pysynyt sulana. Hevosilla on ns. kylmä talli, eli jatkuvaa lämmitystä ei karsinaosastolla ole. Valjashuoneessa on sähköpatteri pitämässä lämmöt plussan puolella, joten kaikki jäätyvä tavara on syytä säilyttää siellä. Tallin lämpötila laskee näillä keleillä päivän aikana useita asteita pakkaselle, yöllä se pysyy lisälämmön ansiosta nollan paikkeilla.

 


Lisälämpöä saadaan polttoainekäyttöisellä hallipuhaltimella, sillä kaksi hevosta ei jaksa pitää neljälle hevoselle mitoitettua tilaa plussan puolella. Lämmitintä käytetään kuitenkin päällä vain valvovan silmän alla ja silloin kun hevoset ovat ulkona. Lantalan puolella sen sijaan lämpöä syntyy luonnostaan: pehkulanta palaa ja höyryää näilläkin keleillä iloisesti. Saisipa tuon lämmön jotenkin hyödynnettyä talliosaston lämmityksessä! Hyvää maanparannusainetta ainakin on luvassa ensi kesäksi, voin jo kuvitella, miten kurkut ja kurpitsat kasvavat kohopenkissä pehkupatjan päällä.

Talliin ei tule juoksevaa vettä, mikä on mielestäni ihan hyvä ratkaisu. Ei tarvitse kantaa huolta vesiputkien jäätymisestä. Oma urakkansa on tietysti veden kantamisessa mökin kylppäristä tallille. Ämpärijuotto on myös hevosten terveyden kannalta paras ratkaisu. Veden voi tarjoilla lämpöisenä ja juotua määrää pystyy tarkkailemaan.


Kirpakkana pakkasiltana saunan lämmityskin on ihan oma projektinsa. Puuta on poltettava kiukaassa pari tuntia, ennen kuin kylpemään pääsee. Löylyhuoneen lisäksi lämpöä tarvitaan myös saunakammarin puolelle, jotta siellä tarkenee vilvoitella. Joskus, kun on kiireetöntä aikaa, sulattelen pesuvedet lumesta. Aika monta saavillista saa lunta kantaa kiukaan kupeeseen lämpenemään. Mutta löylyt on niin makoisat, että on se sen väärti.

perjantai 8. tammikuuta 2021

Mukavuusalue

 Mitä enemmän ikää tulee, sen syvemmin alan arvostaa sitä harmonian ja seesteisyyden tilaa, jota myös mukavuusalueeksi kutsutaan. Koko ikäni, aina vajaa nelikymppiseksi asti, olen taiteillut enemmän tai vähemmän epämukavuusalueen puolella, niin ammatillisesti kuin siviilissäkin. Olen nuorempana tuntenut jonkinlaista kunnianhimoa, ehkä kilpailuhenkeäkin, hankkinut korkean koulutuksen, tavoitellut hyviä asemia ja hyväpalkkaista ammattia. Täyttänyt toisten ihmisten vaatimuksia ja tavoitteita, elänyt osana toisten suunnitelmaa. Olen kompuroinut ihmissuhteissa, jotka ovat enemmän satuttaneet kuin tehneet onnelliseksi. Sen seurauksena jäi lapsetkin hankkimatta.


 

Kunnes sitten - ehkä loppuunpalamisen kautta - tajusin, ettei omien arvojeni ja persoonallisuuteni kanssa riitelevä työ voi enää olla elämäni koko sisältö. Eivätkä ihmiset, jotka tuottavat ympärilleen vain negatiivista energiaa. Tunnistin, ettei kaiken ajan uhraaminen työlle, jatkuvat haasteet ja "itsensä kehittäminen" tee minua vahvaksi ja voimaantuneeksi, vaan päin vastoin kuluttavat. Tarvitsen sen sijaan tilan, jossa voin kokea osaamisen, hallinnan ja riittävyyden tunnetta tällaisena kuin olen. Niinpä siivosin työpöytäni, palautin kulkutunnisteen ja jäin kotiin. Ehkä tyhjän päälle, mutta helpottuneena. Vaihdoin myös kotioveen lukot ja laitoin parisuhteelleni pisteen. Ja löysin elämäni uudelleen.

Minun mukavuusalueella ei jokaisen päivän tarvitse olla erilainen. Nautin rutiineista, toistuvista askareista, elämän ennustettavuudesta. Saan tyydytystä siitä, että jokin asia tulee valmiiksi, olipa se miten yksinkertainen ja simppeli tahansa. Polttopuut liiterissä tai puhtaat pyykit narulla. Tekemiseni on pitkälti käsillä tekemistä, teoreettinen ajattelu ja jatkuva ongelmanratkaisu jäivät entiseen elämään ja epämukavuusalueelle. Kun kädet tekevät työtä, ajatuksilla on aikaa vaellella vapaasti. Silloin ehkä syntyy oivalluksia, uusia ratkaisuja arjen käytännöllisiin pulmiin. Ihana tunne, kun se ennen vaivannut aivosumu ja ajatusten oravanpyörä on poissa.


 

Mukavuusalueellani ei tavata koko ajan uusia ihmisiä - tai ylipäätään ihmisiä. Siellä ei soi puhelin, ei piippaa tekstiviesti eikä kilahda sähköposti. En siis kuljeta kännykkää mukanani kaikkialla, missä puuhastelen. Silloin kun haluan olla kontaktissa ulkomaailmaan, valitsen ajankohdan itse. Facebookin saatan avata, mutta myös yhtä nopeasti sulkea, kun ihmisten ilkeys tai yksipuolinen, asenteellinen uutisointi hyppää liikaa silmille. Poistun mukavuusalueeltani välillä vapaaehtoistöihin ja kokouksiin. Sen kestää, kunhan kokousasiat eivät ala liikaa hallita ajatuksia ja ajankäyttöä. Tässä minulla on vielä parantamisen varaa. Kiivaan kokousillan päätteeksi ei tahdo uni tulla, kroppa käy ylikierroksilla. Tunnustan potevani myös sosiaalisten tilanteiden jälkeistä "krapulaa": jään pohtimaan, tuliko sanottua mitään järkevää, mitä olisin voinut muotoilla toisella tavalla ja mitähän muut minusta ajattelivat.

Mukavuusalueelleni ei pääse jakkupuvussa, korkkareissa, rintsikoissa, sukkahousuissa ja stringeissä. Täällä rakastetaan villapaitoja, kerrastoja, verkkareita ja mummoalkkareita. Geelikynsille ei ole käyttöä, mutta ripsenpidennykset olisivat ihan kivat. Synttärit, polttarit, nimpparit,karonkat, kihlajaiset ja muut kissanristiäiset kierretään kaukaa. Parasta on tavallinen arki, ja siitä pysyköön pönötys kaukana.

Mukavuusalueellani ei soi eurodisco, hiphoppi, ei vongu sastinpiiperit, selintionit tai jannikabeet. Jos jotain musiikkia kaipaan, on se melodista. Kotimaista iskelmää, latinorytmejä, ehkä mausteena ripaus suomiräppiä. Mutta mieluiten toki kuuntelen hiljaisuutta ja luonnon ääniä. Tuulen huminaa hormeissa, nukkuvan kissan kuorsausta. Silloin kun asuin yksin, minulla ei ollut ollenkaan tv:tä eikä radiota, en tarvinnut. Nyttemmin olen tehnyt myönnytyksiä perhesovun nimissä.


 Minun mukavuusalueeni voi olla kylmä. Kylmyydestä selviää lämpöisillä vaatteilla, villahuovilla ja koivuhaloilla. Ajoittain voi olla myös pimeää, mutta valot on keksitty. En siis tunne kaukokaipuuta lämpimiin maihin, pois Suomesta tai edes pois kotikonnuilta. Olen paikkauskollinen, juurtunut tänne susirajalle. Siitä on vuosikymmeniä, kun olen viimeksi käynyt ulkomailla - taisi olla yläasteen leirikoulussa viimeisin ulkomaanreissu. En uhkaa joidenkin julkkisten tapaan muuttaa maasta pois, vaikka joku inhokkini valittaisiin presidentiksi. Eurokansalaista minusta ei saa tekemälläkään. Mukavuusvöhykkeelläni puhutaan savvoo, hiljjoo ja kovvoo. Kirjakieli, stadin slangi, amerikanenglannista puhumattakaan, käyvät korvaan ja tuovat epämukavuuden aivan iholle.

Mukavuusalueellani tuoksuu niitetty heinä, hevosenlanta, kielot, perunankukat, multa, juhannusruusut kesäyössä sekä saunan piipusta nouseva savu. Silloin tunnen olevani kotona.


sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Uudenvuodenodotuksia

 En ole koskaan uskonut uudenvuodenlupausten voimaan. Minun kohdallani kaikki sellainen, missä itselle asetetaan ehdoton pakko tai jyrkkä ei, on melkeinpä jo saman tien  tuomittu epäonnistumaan. Mutta odotuksia ja toiveita voi aina tulevaisuuteen kohdistaa.

Vuodelta 2021 toivon tietenkin ensisijaisesti terveyttä, koska se on ehto kaikkien muiden tavoitteiden toteutumiselle. Mennyt vuosi oli kurja vuosi siinä mielessä, että paljon suunniteltuja asioita jäi tekemättä, koska en kyennyt. Tällä hetkellä vointi on melko kivuton, mutta toki vaivat muistuttelevat taustalla olemassaolostaan.

Odotan tietenkin hyvää puutarhavuotta. Se tarkoittaa sitä, että jaksan ja ehdin hoitaa kaikki suunnitellut viljelykset. Läheskään aina tämä ei ole onnistunut, sillä palkkatyö vaatii kesäisin niin paljon. Suunnitelmissa olisi kasvimaan laajentaminen kohopenkeillä tai viljelylaatikoilla. Viljelypalstamme on hevoslaitumesta lohkaistu kaistale pellolla. On käynyt niin, että vuosi vuodelta nurmi valtaa takaisin alaa hyötykasveilta ja kasvimaa kapenee reunoiltaan. Nyt haluaisin saada voikukan, juolavehnän ja nokkosen ryöstämät reuna-alueet takaisin viljelykäyttöön.


Toinen puutarhahanke olisi kunnollisen perenna-alueen perustaminen. Puutarhamme on vanhan mummonmökin pihapiiri sille ominaisine kasveineen. Perennat ovat vuosien saatossa levinneet ympäri tonttia, osittain kadonneet, taantuneet, tuhoutuneet rakennusprojekteissa ja koiran kaivauksissa tai tukahtuneet vadelmapehkojen ja nokkosten sekaan. Niinpä akileijoja, rohtoraunioyrttiä, syysleimua, kurjenpolvia, varjoliljoja, suopayrttiä ym. kasvaa enää yksittäisinä puskina siellä täällä. Haluaisin pelastaa nämä perinnekasvit yhteen penkkiin talon eteläseinustalle.




Odotan alkaneelta vuodelta myös samanlaista elämänrytmin verkkaisuutta ja yksinkertaisuutta, mitä korona-aika toi viime vuoteen. Pois ylimääräiset menot, turhat liikkumiset ja tarpeettomat kohtaamiset. Moni on kuvannut viime vuotta erityisen vaikeaksi juuri koronan asettamien rajoitteiden takia. Itse olen päinvastoin nauttinut siitä, että on voinut hyvällä omallatunnolla ja luvan kanssa vetäytyä sosiaalisesta kanssakäymisestä omaan pieneen elämänpiiriin. Tietenkään EN toivo sitä, että pandemia jylläisi edelleen, mutta haluaisin että tämä back to basics -elämäntyyli olisi tullut jäädäkseen.


lauantai 2. tammikuuta 2021

Bootsit tositoimissa

Koska oli jotenkin ratkaistava krooninen kengittäjäpula, päätin tilata Juipille hevoslenkkarit, merkkiä Scoot Boots. Vihdoin uudenvuodenpäivänä (!) kilahti puhelimeen viesti, että odotettu paketti olisi noudettavissa Postin pakettiautomaatista. Takajalan bootsit olivat tulleet. Etujalan tossuthan tilasin ja sainkin jo muutamia viikkoja sitten. Jotta lenkkareilla askeltamista pääsee ihan kunnolla testaamaan, tarvittiin kuitenkin kengät joka jalkaan. 


 

Iltatallilla tein vain pikaisen sovituksen, että koko on oikea, ennenkuin kierrän bootseihin nastat paikoilleen. Etubootsien mitoitus oli helppo: Juipin kaviot olivat juuri numero 5:n tossuihin passelit. Takasten kanssa tuotti päänvaivaa se, että toinen takakavio oli muutaman millin toista kapeampi, eikä pituuskaan oikein mätsännyt taulukon lukujen kanssa. Päädyin tilaamaan taakse kokoa 4 olevat bootsit. Ja hyvä niin, kolmoset olisivat varmasti olleet liian pienet.

Yleensä bootsien miinuspuolena pidetään sitä, että ne ovat hankalat pukea jalkaan. Scoot Bootsit sujahtivat kavioihin helposti ja eturemmien kiinnityksessä käytin apuna kaviokoukkua, niinkuin ohjeissa neuvottiin. Vetäisin eteen vielä päällimmäiseksi päkiäsuojat, jos Juippi sattuisi kompuroimaan. Bootsithan ovat jonkin verran normaalisti kengitettyä kaviota isommat, joten on pieni riski, että ahdasliikkeinen hevonen talloo niillä kannoilleen tai kavionsyrjilleen.

Yöllä ripotteli kymmenisen senttiä lunta, joten aamulla oli hyvä keli testata tossujen pitoa ja jalassa pysymistä. Nastoja asensin sekä eteen että taakse kuusi kappaletta. Ainakin lumikelillä pito oli erinomainen, eikä yhtään lipsumista tuntunut. Juippi on yleensä todella kova liukastelemaan, sen liikkumisen tapa on sellainen että varsinkin takakaviot tarvitsevat paljon pitoa. Bootseihin on mahdollista lisätä vielä pari hokkia lisää, jos on tarpeen. Esimerkiksi järven jäällä ajaessa niitä voi tulla tarvitsemaan.


 

Hölkkävauhdissa, niin tiellä kuin pellollakin tossut istuivat hyvin paikoillaan, eikä pientäkään hiertymää tai hankaumaa syntynyt. Ja mikä parasta: tieroja ei tullut ollenkaan. Lenkin jälkeen bootsit oli tosi helppo muljauttaa kavioista pois ja nostaa valjashuoneeseen kuivumaan.Tämä riittää meille. On hyvä tietää, ettei olla pulassa silloinkaan kun paljain kavioin on hankalaa liikkua. Hyvällä lumikelillä ja käyntilenkeillä, joita me enimmäkseen harrastetaan, tossuja ei edes välttämättä tarvita.

 


 

Tossutestin kunniaksi kierrettiin Juipin kanssa ihan uusi lenkki, jossa mentiin vähän matkaa pikitietä pitkin. Juippi ei ole aikaisemmin käynyt "isolla tiellä", mutta kun se ei ollut autoja aikaisemmin pelännyt lainkaan, niin päätettiin laajentaa reviiriä. Lauantaiaamuna ei liikennettä juuri ollut - yksi vastaantuleva henkilöauto, jonka varsa sivuutti silmää räpäyttämättä. Hieno Juippi, saadaan vähän vaihtelua ajoreitteihin!

 

Huhhuh...

...sekä hellettä, että tätä vauhtia, millä kesä on vyörynyt päälle lämpöineen, sadekuuroineen, kukkineen, marjoineen, rikkaruohoineen, heinä...