Mitä enemmän ikää tulee, sen syvemmin alan arvostaa sitä harmonian ja seesteisyyden tilaa, jota myös mukavuusalueeksi kutsutaan. Koko ikäni, aina vajaa nelikymppiseksi asti, olen taiteillut enemmän tai vähemmän epämukavuusalueen puolella, niin ammatillisesti kuin siviilissäkin. Olen nuorempana tuntenut jonkinlaista kunnianhimoa, ehkä kilpailuhenkeäkin, hankkinut korkean koulutuksen, tavoitellut hyviä asemia ja hyväpalkkaista ammattia. Täyttänyt toisten ihmisten vaatimuksia ja tavoitteita, elänyt osana toisten suunnitelmaa. Olen kompuroinut ihmissuhteissa, jotka ovat enemmän satuttaneet kuin tehneet onnelliseksi. Sen seurauksena jäi lapsetkin hankkimatta.
Kunnes sitten - ehkä loppuunpalamisen kautta - tajusin, ettei omien arvojeni ja persoonallisuuteni kanssa riitelevä työ voi enää olla elämäni koko sisältö. Eivätkä ihmiset, jotka tuottavat ympärilleen vain negatiivista energiaa. Tunnistin, ettei kaiken ajan uhraaminen työlle, jatkuvat haasteet ja "itsensä kehittäminen" tee minua vahvaksi ja voimaantuneeksi, vaan päin vastoin kuluttavat. Tarvitsen sen sijaan tilan, jossa voin kokea osaamisen, hallinnan ja riittävyyden tunnetta tällaisena kuin olen. Niinpä siivosin työpöytäni, palautin kulkutunnisteen ja jäin kotiin. Ehkä tyhjän päälle, mutta helpottuneena. Vaihdoin myös kotioveen lukot ja laitoin parisuhteelleni pisteen. Ja löysin elämäni uudelleen.
Minun mukavuusalueella ei jokaisen päivän tarvitse olla erilainen. Nautin rutiineista, toistuvista askareista, elämän ennustettavuudesta. Saan tyydytystä siitä, että jokin asia tulee valmiiksi, olipa se miten yksinkertainen ja simppeli tahansa. Polttopuut liiterissä tai puhtaat pyykit narulla. Tekemiseni on pitkälti käsillä tekemistä, teoreettinen ajattelu ja jatkuva ongelmanratkaisu jäivät entiseen elämään ja epämukavuusalueelle. Kun kädet tekevät työtä, ajatuksilla on aikaa vaellella vapaasti. Silloin ehkä syntyy oivalluksia, uusia ratkaisuja arjen käytännöllisiin pulmiin. Ihana tunne, kun se ennen vaivannut aivosumu ja ajatusten oravanpyörä on poissa.
Mukavuusalueellani ei tavata koko ajan uusia ihmisiä - tai ylipäätään ihmisiä. Siellä ei soi puhelin, ei piippaa tekstiviesti eikä kilahda sähköposti. En siis kuljeta kännykkää mukanani kaikkialla, missä puuhastelen. Silloin kun haluan olla kontaktissa ulkomaailmaan, valitsen ajankohdan itse. Facebookin saatan avata, mutta myös yhtä nopeasti sulkea, kun ihmisten ilkeys tai yksipuolinen, asenteellinen uutisointi hyppää liikaa silmille. Poistun mukavuusalueeltani välillä vapaaehtoistöihin ja kokouksiin. Sen kestää, kunhan kokousasiat eivät ala liikaa hallita ajatuksia ja ajankäyttöä. Tässä minulla on vielä parantamisen varaa. Kiivaan kokousillan päätteeksi ei tahdo uni tulla, kroppa käy ylikierroksilla. Tunnustan potevani myös sosiaalisten tilanteiden jälkeistä "krapulaa": jään pohtimaan, tuliko sanottua mitään järkevää, mitä olisin voinut muotoilla toisella tavalla ja mitähän muut minusta ajattelivat.
Mukavuusalueelleni ei pääse jakkupuvussa, korkkareissa, rintsikoissa, sukkahousuissa ja stringeissä. Täällä rakastetaan villapaitoja, kerrastoja, verkkareita ja mummoalkkareita. Geelikynsille ei ole käyttöä, mutta ripsenpidennykset olisivat ihan kivat. Synttärit, polttarit, nimpparit,karonkat, kihlajaiset ja muut kissanristiäiset kierretään kaukaa. Parasta on tavallinen arki, ja siitä pysyköön pönötys kaukana.
Mukavuusalueellani ei soi eurodisco, hiphoppi, ei vongu sastinpiiperit, selintionit tai jannikabeet. Jos jotain musiikkia kaipaan, on se melodista. Kotimaista iskelmää, latinorytmejä, ehkä mausteena ripaus suomiräppiä. Mutta mieluiten toki kuuntelen hiljaisuutta ja luonnon ääniä. Tuulen huminaa hormeissa, nukkuvan kissan kuorsausta. Silloin kun asuin yksin, minulla ei ollut ollenkaan tv:tä eikä radiota, en tarvinnut. Nyttemmin olen tehnyt myönnytyksiä perhesovun nimissä.
Minun mukavuusalueeni voi olla kylmä. Kylmyydestä selviää lämpöisillä vaatteilla, villahuovilla ja koivuhaloilla. Ajoittain voi olla myös pimeää, mutta valot on keksitty. En siis tunne kaukokaipuuta lämpimiin maihin, pois Suomesta tai edes pois kotikonnuilta. Olen paikkauskollinen, juurtunut tänne susirajalle. Siitä on vuosikymmeniä, kun olen viimeksi käynyt ulkomailla - taisi olla yläasteen leirikoulussa viimeisin ulkomaanreissu. En uhkaa joidenkin julkkisten tapaan muuttaa maasta pois, vaikka joku inhokkini valittaisiin presidentiksi. Eurokansalaista minusta ei saa tekemälläkään. Mukavuusvöhykkeelläni puhutaan savvoo, hiljjoo ja kovvoo. Kirjakieli, stadin slangi, amerikanenglannista puhumattakaan, käyvät korvaan ja tuovat epämukavuuden aivan iholle.
Mukavuusalueellani tuoksuu niitetty heinä, hevosenlanta, kielot, perunankukat, multa, juhannusruusut kesäyössä sekä saunan piipusta nouseva savu. Silloin tunnen olevani kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti