maanantai 28. joulukuuta 2020

Miten horros selätetään

 Välipäiviä eletään, ja tämähän on yleensä se hetki, kun joulu saa meidän mökistä väistyä pois. Raivaan joulukoristeet odottamaan seuraavaa aattoa ja kannan kuusen ulos hevosten pureskeltavaksi. Kynttilät ja lyhdyt saavat jäädä vielä pakkaspäivien iloksi.


Tässä kohtaa vuodenkiertoa huomaa myös selvästi, miten unen tarve on kasvanut. Ei riitä enää kahdeksan tuntia, vaan yhdeksän tai kymmenen tunnin unet tarvitaan, että päivällä vireystila säilyy ja ylipäätään saan otetta mistään. Minulla onkin tapana hevosten hoidon ja aamupalan jälkeen käydä vielä petiin pötkölleen katselemaan telkkarista jotain tyhmää sarjaa. Siinä sitten uni tulee, jos on tullakseen.

On luksusta, että voin toistaiseksi työrytmini puolesta näin tehdä. Hintana on kuitenkin se, että kesäkaudella minulla ei ole lainkaan lomaa, työpäivät venyvät pitkiksi ja työviikkokin toisinaan kuusipäiväiseksi. Mutta silloin jaksaakin paremmin. Kun kevät etenee ja aamut valkenevat, alkaa sisäinen kello herättää jo ennen puhelimen pirinää, eikä enempää unta ruumis kaipaa. Päikkäreiden ottaminenkin alkaa tuntua kevään kirkkaina päivinä luonnottomalta.


Joinakin vuosina - ei aina - fyysiseen talvihorrokseen liittyy minulla myös kaamosmasennuksen oireita. Elämänhalun katoamista, tarkoituksettomuuden tunteita, alakuloisuutta. Näihin tuntemuksiin ei edes nukkuminen auta, vaan tarvitaan muita keinoja. Kirkasvalolamppu on yksi alakulon torjuja, josta olen huomannut olevan apua. Vitamiineja syön purkista läpi talven, mutta myös hedelmien mieliteko aivan pimeimpänä aikana kasvaa. Appelsiineja, klementiinejä, omenoita...voisin mättää kilokaupalla. Jännä juttu, että suklaata ei niinkään tee mieli tavallista enempää.

Tärkeä keino suunnata ajatukset valoisampaan suuntaan on tietenkin luonto ja ulkona liikkuminen. En voisi kuvitella eläväni ilman metsiä, peltoja ja järveä ympärilläni. Silloin kun ratsastin aktiivisemmin, aivan parasta talviterapiaa oli lähteä kahlailemaan hevosen kanssa hankeen tai käppäilemään pitkin talvisia metsäteitä. Tällä hetkellä tallissa ei ole ratsuksi käypää hevosta, kun pojat ovat liian nuoria siihen, mutta kyllähän kärryilläkin pääsee luontoa lähelle. Pitkin pellonreunoja ajellessa on ihanaa tarkkailla eläinten jälkiä ja liikkeitä. Harvoin ajelulta pääsee kotiin niin, ettei vähintään yksi pupu pomppaa pakoon hevosen edestä. Näillä nurkilla liikuskelee jänisten lisäksi kauriita, kettuja, näätiä, supikoiria ja kylläkin myös susia, ilveksiä ja villisikoja, joita en toivoisi lenkillä kohtaavani.

Talvisin tykkään lueskella netistä blogeja, kesäisin siihen ei ole aikaa. Kiinnostava aihepiiri ja rento tapa kirjoittaa saa usein blogistin innostuksen tarttumaan itseenkin. Olipa aiheena sitten hevosharrastus, käsityöt tai puutarhanhoito. En ole kovin ahkera romaanien lukija ja toisaalta olen kyllästynyt nopeatempoiseen, ja usein myös pahantahtoiseen someen, kuten facebookiin. Mutta blogit ovat se hyvää mieltä tuova juttu. Juuri parhaillaan selailen läpi puutarha-aiheisia kirjoituksia, ja kyllä - sormet syyhyävät ottaa siemenluettelot esille ja alkaa suunnitella kevään kylvöjä ja perennapenkkien uusimista.

 

Vaikka on helppo marmattaa syksyn pimeydestä ja talven kylmyydestä, kyllä kaikki neljä vuodenaikaa ovat tervetulleita. En viihtyisi paikassa, jossa olisi ainainen kesä ja lumesta ei tietoakaan. Kaikissa vuodenajoissa on oma viehätyksensä ja kovin vaillinnaiseksi jäisi vuodenkierto, jos sieltä syksy tai talvi puuttuisi kokonaan. Minulla on selvästi pohjoinen mielenlaatu. Jos miettii vaikka matkustamista, niin ei minua kiehdo etelän lämpö, vaan suuntaisin mieluummin pohjoiseen. Lappiin, Siperian tundralle, Islantiin, Grönlantiin. Eipä silti, ei minua matkakuume pahemmin polttele mihinkään suuntaan, vaan olen ihan tyytyväinen tässä, itäsuomalaisessa maisemassa oman mökin seinien sisällä.


lauantai 26. joulukuuta 2020

Tuli valkea joulu

 Ei voisi aaton aaton aamuun herätessä parempaa joulusäätä toivoa: aste pari pakkasta ja puhtaan luminen maisema. Luonnon tarjoamat puitteet joulun vietolle olivat mitä parhaimmat. Kuusi tuotiin tupaan ja koristeltiin iltapäivällä. Kinkku tuoksui uunissa. Öljykynttilöitä sytytettiin lyhtyihin, niin että pihamaakin sai jouluvalaistuksensa.


Aattona sitten oikeastaan vain oltiin. Tämä koronavuoden jouluaatto oli meille, kuten varmasti monelle muullekin perheelle poikkeuksellinen. Ei tehty vierailuja sukulaisiin, ei nautittu jouluaterioita isolla porukalla. Kahdestaan oltiin ja koetettiin päästä oikeaan tunnelmaan. Jostain syystä joulumielen löytäminen on vain tullut vuosi vuodelta vaikeammaksi. Kauas ovat jääneet lapsuuden ikimuistoiset joulut paukkupakkasineen, korkeine hankineen ja pukin odotuksineen! Vielä nuorena aikuisenakin jouluun osasi jotenkin laskeutua. Kun elämä oli hektistä ja ehkä vähän takkuistakin, aatto ja joulun pyhät toivat selkeän pysähdyksen ja odotetun juhlan tunnun arjen keskelle. Arkihuolet unohdettiin muutamaksi päiväksi, levättiin ja yritettiin nauttia siitä, etteivät työt painaneet hartioilla tai velvollisuudet kolkutelleet takaraivossa.

Viime vuosina, kun elämä on muutenkin seestynyt, samanlaiseen fiilikseen on ollut vaikeaa päästä. Joulun aikaan on liittynyt ehkä myös jonkinlaista alakuloa. Joulu on ollut muistutus siitä, miten nopeasti vuodet vierivät; vastahan tässä edellistä joulua vietettiin. Se on ollut muistutus omasta kuolevaisuudesta, kun jälleen lasketaan vuosi enemmän ikää ja aavistuksen vähemmän terveyttä ja voimia. Syntymäpäivät on helppo unohtaa ja sulkea pois mielestä, mutta joulua ei voi samalla tavoin sivuuttaa.

 


 

Toki tähänkin  jouluun kuului myös hyvän olon tunnetta. Aattona saunaa lämmittäessä sytyttelin kynttilöitä lyhtyihin ja istuin saunan kuistille katselemaan ja kuuntelemaan pimenevää iltaa. Oli hiljaista, vain vaimea koiran haukku kantautui jostain lähitaloista. Ymmärsin, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. On onni, että minulla on tällainen paikka kaukana kaupungin melskeestä ja valosaasteesta. Aina tämä elämän kerrostalokaksiossa voittaa. Joku viihtyisi varmasti sielläkin, mutta minä en.

Jouluruoka oli jälleen hyvää ja sitä oli sopivasti. Viiden kilon kinkku riitti meille kahdelle juuri Tapaninpäivään, ja loppui samaan aikaan lanttulaatikon ja rosollin kanssa. Suklaata tuli syötyä yksi lahjarasiallinen, eikä enempää edes kaipaisi. Huomenna voidaan palata arkeen myös ruokien osalta. Joulukoristeita alan pikkuhiljaa purkamaan pois välipäivinä. En ole koskaan halunnut fiilistellä niillä uuteen vuoteen, saati loppiaiseen asti. Nyt on aika kääntää katseet kohti vuoden vaihtumista ja alkaa etsiä luonnosta lähestyvän kevään merkkejä. Eikös päivänkin pitäisi olla jo hiirenhyppäyksen pidempi?

maanantai 21. joulukuuta 2020

Seisauksissa

 Talvipäivän seisaus, eli vuoden pimein päivä on taaskin nimensä veroinen. Harmaat pilvet ja taivaalta vihmova vesisade oikein alleviivaavat maanantaipäivän synkkyyttä. Poissa on ihana lumipeite, josta niin jo ehdin iloita, tilalla pääkalloliukkaiksi liuenneet pihamaat ja tiet. Jäälyhdyt ovat plussakelin vuoksi edelleen tekemättä, ja kohti mustaa joulua uhkaavasti mennään. Aatonaatoksi on onneksi annettu pieni lupaus pakastumisesta ja lumisateesta, joten ehkä joulufiilis tästä vielä kohoaa.


Seisauksissa on tällä hetkellä myös hevostelu; eihän kengättömin kavioin ole mitään asiaa nyt liikkeelle. En ole saanut vielä tilattua Juipille takajalkojen nastabootseja. Ovat sen verran tyyris hankinta, että vähän aikaa pitää nikotella ennen kuin nettikaupan ostoskoria klikkailee. Harkinnassa bootsit ovat toki olleet jo vuosikymmenen, myös edellisille hevosille jotka osan talvikaudesta kulkivat kengittä. Mutta en oikein vakuuttunut markkinoilla olevien bootsien laadusta ja toimivuudesta. Toivotaan että tuotekehitys olisi mennyt eteenpäin ja nykyiset mallit olisivat hintansa väärtit.

Kun keli on mikä on, päätin lähteä heti aamusta kauppa-asioille. Hevosille kävin Hankkijalta muutaman säkin rehuja ja ihmisille Lidlistä loput joulupöytään tulevista ruokatarpeista. Kinkku ja lohi onkin hankittu jo männä viikolla pakkaseen. Tänään ajattelin paistaa torttuja, huomenna lanttulaatikon ja aatonaattona tehdä rosollin, graavilohen ja luumurahkan. Siinäpä meidän jouluateria hyvin pitkälti onkin.

 

Tällainen päivä vaan saa minut jotenkin käymään hitaalla. Asioihin tarttuminen tuntuu vaikealta ja unohdun  katselemaan ikkunasta sateen ropinaa ja ruokintapaikalla märkinä räpisteleviä lintuja. Edes telkkaria en ole avannut, kun hiljaisuus tuntuu sopivan tähän hetkeen paremmin. Onneksi ei ole kiirettä mihinkään, vaikka yksi päivä menisikin istuskellessa. Kiire on olotila, josta olen viime vuosina pyrkinyt pääsemään eroon, ja useimmiten onnistunutkin. Se on vaatinut valintoja, kykyä sanoa "ei" ja halua luopua rahan ja maineen tavoittelusta. Mutta olen valintoihini todella tyytyväinen. Oravanpyörä on mennyttä elämää.

Luultavasti tarvitsen tätä tyhjäkäyntiä juuri nyt, vuoden pimeimpänä aikana, sillä joulun jälkeen jatkuvat vapaaehtoistyöt, jotka vaativat yllättävän paljon energiaa. Minä väsyn ihmisten kohtaamisesta, erakkoluonne kun olen. Väsyn, vaikka toki ne kohtaamiset jotain antavatkin. 

Ja kohta onkin enää kolme kuukautta viljelykauden ja töiden alkuun. Jos sosiaalinen elämä on henkisesti kuormittavaa, niin työni kuormittaa fyysisesti. Silti rakastan sitä mitä teen, ja koen olevani juuri oikeassa ammatissa. Mikä voisi olla palkitsevampaa, kuin kylvää, istuttaa, kasvattaa ja korjata satoa, tehdä työtä luonnon keskellä ja luonnon ehdoilla, sekä nähdä joka päivä kättensä jälki. Tämän ammatin vuodenkiertoon kuuluu olennaisena osana myös talvilepo, jolloin kerätään voimia uuteen kasvukauteen. Se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Ihana pyry

 Lumentulo ei loppunut yhteen päivään, vaan sitä satelee edelleen, jes! Valkoinen maa antaa ihan uutta puhtia hevosteluunkin. Pitkän syksyn jälkeen vihdoinkin voi varsalla ajella ilman pelkoa kavioiden lohkeilusta kovalla pellonpohjalla tai liukastumisesta jäisellä tiellä.

 


 

Meidän lähiajopaikat eivät ole kovin ihanteelliset. Omilla mailla voi tehdä vajaan 900 metrin lenkin, kun kiertelee pellon reunoja pitkin ja pihatietä rakennusten ympäri. Jos koukkaa naapurin pellon pientareen kautta - luvan kanssa tietenkin - matka jatkuu 1200 metriin. Oma peltomme on keväisin ja syksyisin usein vetinen, pehmyt ja upottava, koska salaojitus toimii puutteellisesti. Reittiin kuuluu myös kahteen kertaan tien ylitys ja lenkin molemmissa päissä on melko jyrkät kurvit, joten mihinkään vauhtirallitteluun tämä ajoreitti ei sovi.

 


 

Sorapintaista sivutietä on noin kilometrin pätkä päättyen venevalkamaan, ja autoja tällä välillä saattaa tulla vastaan. Tie on kapea, eikä turvallisia ohituspaikkoja ole. Lisäksi on käytössä naapurin peltotietä ja siitä risteäviä mökkiteitä yhteensä noin parin kilometrin verran. Peltotiet ovat kuitenkin melko epätasaisia traktoreiden ja työkoneiden jäljiltä, ja varsinkin kelirikkoaikaan siellä ei välttämättä pysty liikkumaan ollenkaan. 

Eli kun tallin pihasta lähtee ja kaikki sopukat koluaa kertaalleen läpi, niin lenkille tulee mittaa 7-8 kilometriä. Huono puoli on se, ettei näissä maastoissa synny ympyrälenkkiä, vaan tien pätkiä joutuu sahaamaan edestakaisin. Jos siis haluaa ajaa vaikkapa 5 kilometriä yhtäjaksoista hölkkää, se ei onnistu. Kääntöpaikkoja tai hiljentämistä vaativia risteyksiä tulee vastaan vähän päästä.

Talvisin antaa liikkumamahdollisuuksia lisää viereinen järvenselkä. Edellyttäen tietenkin, että jäätilanne on hyvä. Välillä onkin ollut aivan huipputalvia, jolloin jäällä on voinut käydä ajelemassa kuukausitolkulla. Ja avointa baanaa riittää kymmeniä kilometrejä. Mutta sitten on ollut myös näitä leutoja vuosia, jolloin järven kansi on vahvistunut vasta vuodenvaihteen jälkeen ja hetikohta jään päälle on noussut vettä. 


 

Lähimmälle raviradalle on meiltä matkaa 8 kilometriä, joten ei ole tietenkään mahdoton urakka lastata hevosta koppiin ja käydä ajelemassa siellä kunnon pohjilla. Mutta se vaatii apukäsiä, ja niitähän ei välttämättä ole aina tarjolla. Vanhemmilla ja liikennevarmoilla hevosilla radalle pystyy menemään myös kärryillä ajaen. Kilometrin siinä joutuu kopistelemaan asfaltilla mennen tullen, mutta muuten matka taittuu kyläteitä pitkin.

Juipin kanssa lenkkeillessä saa varata aikaa, kärsivällisyyttä ja lämmintä vaatetta ylle. Juippi on melko laiska ja hitakainen kävelemään, joten meidän 7 kilsan vakioreittiin menee aikaa tunnista puoleentoista. Tänään päätin riisua oriilta takakengät pois, kun sääennuste vaikuttaa myös jatkossa lumiselta. Etukenkiähän sillä ei ole enää muutamaan viikkoon ollut, kun ne tippuivat tarhan mutalikkoon. Viime lenkillä todettiin, että kuluneet hokit ja jään päälle satanut lumi on huono yhdistelmä; jalat lipsuivat ja levisivät alta, eikä kävelystä meinannut tulla yhtään mitään. 

Etujalkoihin tilaamani Scoot Bootsit ovat tulleet ja pari kertaa päässeet jo käyttöön. Kuusi nastaa pohjassa antaa ihan hyvän pidon, ja jalassakin tossut ovat meidän vauhdeissa pysyneet. Jos jäätikkökelit palaavat, taitaa olla viisainta tilata samanlaiset myös taakse. Hinta vaan on aika suolainen, 200 euroa pari. Eli neljä tossua kustantaa saman kuin vuoden kengitykset.

 


Tänään lähdettiin maastoon kuitenkin paljasjaloin. Lumi oli tasoitellut kuopat ja montut ja tiellä oli hyvä askeltaa. Uutta lunta pyrytti taivaalta ja kasteli niin hevosen selän kuin kuskin hanskatkin. Juippi eteni tuttuun verkkaiseen tahtiinsa sen puolitoistatuntisen, pyrähti sitten paluumatkalla pieneen hölkkään, kun rakennusten nurkka alkoi metsän takaa pilkottaa. Tallilla oli odottamassa lämmin lesejuoma, pari porkkanaa ja tarhassa hirnahteleva pikkuveli. Hyvä päivä, hyvä mieli!

maanantai 14. joulukuuta 2020

Talven tuntua


 Aamuvarhaisella laskiessani mustaa kissaa ulos odotti oven takana iloinen yllätys: lunta! Sitä sateli isoin hiutalein niin, että maisema muuttui lopultakin kunnolla valkoiseksi. Kyllä tätä oli jo odotettu. Laitoin hevosenpojat ilman loimia tarhaan, että saavat nauttia iän ikuisten mutakokkareiden ja loskan sijaan puhtaasta lumesta. Nyt olisi hyvä hetki opetella piehtaroimaan.

 


Ulkona näyttää nyt juuri siltä kuin tähän aikaan vuodesta kuuluukin. Piti hetken aikaa ihan vain kävellä ympäri pihamaata ja ihastella. Pikkukissalle lumi oli uutta, ja varsin erikoisia loikkia ja syöksyjä nähtiin aamu-ulkoilulla. Sisälle mirri suostui tällä kertaa tulemaan maanittelematta. Liekö kylmä nipistellyt tassun pohjia.





Viikonloppuna sain sopivasti valmiiksi talven toisen neuleeni, itse suunnittelemani villapaidan. Olkoon se nimeltään vaikka "Pakkasaamu". Lankana käytin Novitan Seitsemän Veljeksen Lapintaikaa. Samasta langasta, mutta harmaan värisenä minulla on jo ennestään säärystimet. Nopea ja mukava neuloa oli tämäkin pusakka. 

 

 

Nyt taidan kuitenkin pitää käsitöistä pientä taukoa, sillä tenniskyynärpää otti itseensä tästä kahden puseron neulomisurakasta. En vaan malttanut iltaisin lopettaa ajoissa ja lepuuttaa käsiä välillä. Äidin "neulomosta" tilasin vielä ihanat kissantassu-ranteenlämmittimet, joten minulla alkaakin olla täysi varustus valmiina talven tuloa varten.

 


Vanha puulämmitteinen mökkimme on kylmillä keleillä vetoinen, ja villavaatetta tarvitaan päälle sisälläkin. Petissä pidetään tavallisen täkin päällä paksua armeijan villapeittoa lisälämmikeenä. Sen alla kyllä uni maistuu, johtuneeko siitä että viltti muistuttaa painopeittoa! Kovilla pakkasilla saattaa sisälämpö pudota uunin lämmitysten välillä +13 asteeseen. Mutta en silti vaihtaisi oloja kaupungin keskuslämmitysasuntoon! Hirsimökissä on hyvä hengittää ja kylmyyskin on tottumuskysymys. Nykyisin normaali asuintilojen +22 asteen lämpö hikoiluttaa ja saa nenän vuotamaan. Tuskinpa edes osaisin olla talvisin t-paitasillaan, kun kerrospukeutumiseen on tottunut.


tiistai 8. joulukuuta 2020

Verrattomat veljekset

 Talliamme asuttaa siis tällä hetkellä kaksi suomenhevosoritta, viimekesäinen "Pentunen" ja kaksivuotias isoveli "Juippi". Pentu vieroitettiin emästään lopullisesti muutama viikko takaperin, kun emä muutti takaisin naapurikuntaan syntymämaisemiinsa.

 


Poikien yhteiselo on sujunut mutkattomasti. Ensimmäisen viikon ne viettivät tarhassa välilankojen erottamina, mutta kun mitään riidantapaistakaan ei näyttänyt syntyvän, päästin heidät samaan aitaukseen. Juippi otti pikkuveljensä todella nätisti vastaan ja kohtelee sitä hellyyttävän lempein ottein, vaikka hänellä massaa alkaakin olla jo aikuisen oriin verran. Pojat syövät samalta heinäkasalta ja isoveli vahtii vieressä, kun pikkuveli ottaa katoksessa päivänokoset.



Pentusen rohkeus on kasvanut huomattavasti isoveljen seurassa. Ilmeisesti hän tuntee olonsa turvalliseksi. Pentu antautuu hyvin ihmiselle kiinni, tulee oikeastaan ensimmäisenä veräjälle vastaan ja kulkee rauhallisesti taluttajan rinnalla talliin ja ulos. Säikkyminenkin on vähentynyt. Ainoastaan oudot esineet ihmisen kädessä pelottavat vielä. Kuten loimet ja riimut, joita yritetään sovitella päälle. Niinpä Pennulla aloitetaan aivan lähiaikoina ravihevosen esikoulu, jossa puetaan päähän suitset ja selkään silat. Yritetään tehdä opetus ajan ja ajatuksen kanssa siedättämällä, ettei turhia pelkoja jäisi näistä hevosen elämän perusasioista.

 


Juipin kanssa tehdään rauhallisia kävelylenkkejä kärryillä. Tai siis tehtäisin jos pystyttäisiin. Maa on tällä hetkellä kova ja paikoitellen liukaskin, ja Juipilta puuttuu toinen etukenkä. Painiskelen saman ongelman kanssa, kuin moni muukin hevosenomistaja: kengittäjää ei tahdo saada paikalle silloin kuin sitä eniten tarvitsisi. Olen itsekin irtokenkiä hevosilleni naulaillut - silloin joskus terveempänä ollessani - mutta nyt en uskalla edes yrittää, ettei hyvin alkanut lannneselän kuntoutuminen ottaisi takapakkia. 

Loppuviikosta, jos kusti jaksaa polkea, kokeillaan Juipille nastallisia bootseja, jotka laitoin tilaukseen. Siihen saakka jätetään valjaat naulaan, nautitaan näistä alkutalven upeista auringonnousuista, toivotaan lumisateita ja ennen kaikkea yritetään pysyä pystyssä ja ehjinä!

 



sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Itsenäisyyspäivää

 Itsenäisyyspäivä valkeni tyypilliseen tapaan räntäsateisen ankeana. Tai ei varsinaisesti edes valjennut, päivähän on tällä hetkellä vain lyhyt harmaa kahden pimeän välissä. Harmauden huomaa erityisesti näin pyhäpäivänä, kun vain oleillaan ja puuhastellaan tuvassa: valoja ei voi sammuttaa ollenkaan, jos haluaa nähdä edes jotain.

 


 

Itsenäisyyspäivää vietetään meillä polttamalla kynttilöitä, ottamalla siniristilippu esiin, syömällä hirvipaistia perunamuusin kanssa sekä jälkiruokana kahvia ja kookosmokkapalleroita. Siinä meidän vaatimattomat juhlallisuudet. Telkkaria tulee varmaan seurattua tavallista vähemmän. Ei sillä, että linnan juhlia olisi välttämättä ennenkään katsottu. Tällä kertaa ne jäävät järjestämättä, ja ihan hyvä niin. Kunpa säästyneet rahat saisi vielä siirrettyä vaikkapa Hurstin ruoka-apuun.

 


 

Tänään on samalla myös toinen adventti. Joulu lähestyy vääjäämättä. Joulun merkitys vuotuisena juhlana on iän karttuessa vähentynyt. Kenellepä ei lapsena jouluaatto olisi ollut vuoden kohokohtia. Vielä kymmenen vuotta sittenkin suhtauduin siihen nykyistä intohimoisemmin. Kodissa kaiken piti olla just eikä melkein lattiasta kattoon.  Joulunviettoon kuuluivat tietyt rituaalit ja aikataulut, joista en halunnut poiketa. Toivathan joulunpyhät edes muutaman päivän katkoksen stressaavaan ja henkisesti kuormittavaan työhön. Vaikka eivät ne työasiat  hetkessä mielestä häipyneet, siellä ne painoivat takaraivossa ja vaikeuttivat oikeaan tunnelmaan pääsemistä. Nyt ei onneksi tuota ongelmaa ole, sillä talvikausi on muutenkin töiden suhteen hiljaisempaa aikaa.

Tietenkin tupaan edelleen joulukuusi kannetaan ja laitetaan nätiksi, sekä perinteisiä ruokia katetaan pöytään. Kinkkua, laatikoita ja joulutorttuja kuuluu olla tarjolla. Vähän suklaata ja glögiäkin. Kynttilöitä, jäälyhtyjä, saunomista, rauhoittumista, siitä meidän joulu on tehty. Ei kuitenkaan suursiivousta, hössötystä, ylenpalttista koristelua, tilpehööriä siellä ja täällä. Joululahjojen antamisesta toivottavasti olemme tänäkin vuonna sukulaisten yhteisellä sopimuksella luopuneet. Suvussa ei ole niin pieniä lapsia, että joulupukkia enää kaivattaisiin käymään. Eikä totta puhuen korona-aikaan tee yhtään mieli kierrellä ostoskeskuksia "pukin asialla", se tuo tuskanhien pintaan normaalioloissakin, saati nyt.

Ainut vaan että lunta puuttuu edelleen. Ei musta joulu ole oikein mistään kotoisin. Kovin monta täysin lumetonta jouluaattoa en kylläkään muista. Sellainenkin joulun ihme on näillä korkeuksilla nähty, että aattoyönä on, vastoin kaikkia sääennusteita, satanut juuri sen verran lumenhöytyvää, että voitiin puhua valkoisesta joulusta. Joulunpyhinä se suli pois. Mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa säätyypin muuttua, jos juuri tällä hetkellä ei kovin talviselta tunnu.

Ollaan tänään kiitollisia siitä, että meillä on tämä kaunis Isänmaa, vaikkei se olekaan enää ihan niin itsenäinen kuin voisi olla! Hyvää Itsenäisyyspäivää ja toista adventtia!

Ja ne Kookosmokkapallerot:

50 g voita

1 dl kookoshiutaleita

1 dl mantelijauhoa

1/2 dl makeutusta (sokeria, karppisokeria)

1 rkl kaakaojauhetta

tilkka vahvaa kahvia


Notkista voi, lisää kuivat aineet ja lopuksi kahvi. Muotoile massasta pieniä  palloja, pyörittele ne kookoshiutaleissa. Laita jääkaappiin jähmettymään ennen tajoilua.

torstai 3. joulukuuta 2020

Epätäydellisyyden sietämistä


Täällä maalla asuessa yksi realiteetti on ainakin tullut tutuksi: se, että ympärillä on todella paljon keskeneräistä, epätäydellistä, viallista, ylimääräistä ja ylipäätään esineitä väärässä paikassa. Mutta koska kyvyt ja voimat ovat rajalliset, sitä on vain pakko jossain määrin sietää. 

Jo vanhat rakennukset sinänsä ovat ikuisuusprojekti. Aina on jotain rempallaan ja odottamassa korjaamista. Kun yhden kohdan saa kuntoon, toinen nurkka huutaa naulaa ja vasaraa. Myös se tosiasia on tullut hyväksyttäväksi, että vanhoissa taloissa on todella vähän säilytystilaa; ne on rakennettu aikana, jolloin ihmisillä ei ollut liikaa tavaraa. Joskus aikoinaan näissä vajaassa viidessäkymmenessä asuinneliössä on elänyt monilapsinen perhe. Mökissämme ei esimerkiksi ollut minkäänlaisia komeroita, kun tänne muutettiin. Vaatehuoneista ja muista ylellisyyksistä puhumattakaan.

Sisään kannettiin aluksi pieni irrallinen vaatekaappi. Oli sanomattakin selvää, etteivät kaikki vaatteeni siihen mahtuneet, lähellekään. Osa vaatteista säilytettiin aitassa, "kesäteloillaan" tai "talviteloillaan". Melko pian kävi ilmi, ettei säilytyspaikka ole hyvä. Hiiret ja muut tuholaiset pääsivät tavaroihin käsiksi ja tekemään pesiään. Ei ole paljon ällöttävämpää aromia, kuin hiirenpissan kitkerä tuoksahdus takinhihassa. Niinpä mökin sisäsauna muuttui jossain vaiheessa vaatehuoneeksi, kun halusin luopua sähkökiukaan käytöstä.


Sama säilytystilan vähäisyys suhteessa tavaroiden määrään näkyy kaikessa muussakin. Niinpä en ole oikein koskaan mieltänyt itseäni "sisustajaksi", joka luo tyylikästä värimaailmaa ja tarkoin harkittuja yksityiskohtia. Ehei, meillä mökin interiööri pohjautuu käytännöllisyyteen ja tarpeeseen. Katossa roikkuu orsi ja siinä koukkuja, joihin ripustetaan vaatteita kuivumaan tai muuten vaan tavaroita pois jaloista. Seinillä on avohyllyjä, jonne nostellaan harvemmin käytettävät tavarat. Imuri on nurkassa, kissanhiekkalaatikko toisessa ja lehtipino kolmannessa. Satunnaisen vierailijan silmä ei taatusti näkymässä lepää, mutta oma silmä siihen tottuu.

Maalla ei asuinympäristö, eivätkä arkiset puuhat voi myöskään olla yhtä steriilejä kuin jossain kaupunkioloissa. Lähes väistämättä vaatteiden mukana kantautuu sisään heinänkorsia, purua, hiekkaa ja jopa kauranjyviä. Vaikka itse muistaisikin pyyhkiä kengät, niin kolme kissaa ja yksi sisällä asuva koira eivät välttämättä muista.

Turhantarkka en ole myöskään oman ulkomuotoni suhteen. Voin helposti lähteä ruokakauppaan työhaalarissa, pieruverkkareissa, ilman meikkiä ja kampauksessa jonka parasta ennen -päiväys meni jo kuukausia sitten. Minua ei haittaa ollenkaan käyttää miesten muna-aukollisia aluskalsareita, jos ne ovat lämpimät ja hyvät jalassa. Tummeli kelpaa naamaan ihan yhtä hyvin, kuin sadan euron anti-age luksusyövoide.

En tarkoita kuitenkaan sitä, että pitäisin sotkusta ja siivottomuudesta. Mieluusti minäkin eläisin siistissä, puhtaassa ympäristössä, missä tavarat ovat paikoillaan ja oma ulkonäkökin tiptop. Elämä vaan on valintoja. Kun tulet illalla väsyneenä kotiin, on valittava lämmitätkö uunin ja teet ruokaa vai tartutko imuriin. Varsin usein meikäläisen tarvehierarkiassa lämpö ja ruoka nousevat ykkössijalle. Ja lepoakin tarvitaan.


On toki asioita, joissa siedän epätäydellisyyttä huonommin kuin toisissa. Hevostallista en pysty lähtemään pois, ellei lattiaa ole luudittu puhtaaksi. Siitä viis, miltä omassa tuvassa näyttää. Hassua. En voi myöskään sietää epäsäännöllistä ja suttuista käsialaa. Muistan joskus opiskeluaikoina, että saatoin kirjoittaa kokonaiset muistiinpanot uusiksi, jos kädenjälki muistutti liikaa harakanvarpaita. Eli pieni perfektionisti minussakin elää vaikka ei aina uskoisi.

Mutta. Aion edelleenkin ottaa rennosti, enkä murehdi sitä jos maailma ympärilläni on kesken, eikä asetu sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Yritän nauttia siitä, jos saan arjessa edes pienen asian näyttämään ja tuntumaan hyvältä. Yritän pysähtyä kauniin äärelle ja tietoisesti  ihailla luonnon tai omien kätteni jälkiä. Eihän täällä elämän sekasotkussa muuten jaksa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Katsaus satokauteen 2020



 Jokaisesta kesästä jää käteen jotain - jos ei muuta niin oppia ja kokemusta tulevia viljelyvuosia varten. Täysin ilman satoa ei tänäkään kesänä jääty, vaikka ihan tyytyväinen ei voi puutarhan antimiin olla. Viime talvi ja kevät olivat omituisia. Kunnon talvea ei koko vuonna tullut, ja lumettomassa, jäisessä maassa kuolivat kaikki mansikanvarret. Toukokuussa mansikkamaa näytti todella ankealta. Muutama vihertävä lehtiruusuke siellä täällä, mutta suurimman osan mansikkapehkojen jäänteistä sai nykäistä juurineen kuivettuneina irti. 

Kun sitten koronan varjosta uskaltauduin puutarhaliikkeisiin hankkimaan uusia taimia tilalle, kaikkialla myytiin eioota. Äiti onneksi nohevana älysi käydä eräällä pienemmällä syrjäkylän puutarhalla ja sieltä löytyikin vielä meille tarvittava määrä Polkan taimia! Mutta harmittaa silti menettää ne ihanat luomu-Honeyet, jotka vasta pari vuotta sitten maahan istutin. Yhtään täysimääräistä satoa ne eivät ennen menehtymistään ehtineet tuottaa.

Yhtä köpelösti kävi omenoille. Kun kaikki tutut puutarhaihmiset kehuivat ja hämmästelivät toukokuussa omenapuidensa kukinnan runsautta, meillä kolme satoikäistä puuta tekivät yhteensä neljä kukkaa. Neljä! En tiedä mikä tämän täydellisen kadon syynä oli, en mielestäni puita liikaa leikannutkaan, vähän siistin vain.

Herukkasato oli melko normaali ja sitä otinkin pakkaseen enemmän kuin aikaisempina vuosina. Olen ollut aika laiska viinimarjan kerääjä, koska en juurikaan sokerimehuja juo. Marjat olen lahjoittanut suoraan pensaista jollekin ahkerammalle poimijalle - tai rastaille. Nyt olen oppinut käyttämään herukoita smoothieissa, missä ne antavat ihan hyvän säväyksen makeampien hedelmien joukossa.

Tyrnejä tuli valtavasti, niin etten saanut poimittua kuin pienen osan. Tyrnin kulutus on meillä aika vähäistä, juurikin siitä syystä että happamena marjana se vaatisi rinnalleen runsaasti sokeria, jota en käytä. Muutama marja silloin tällöin menee sellaisenaan vitamiinipillerinä, mutta mitään erityistä herkkua en tyrnistä saa loihdittua.

Perunaa tuli edellistä kesää vähemmän ja laatukin oli heikompi. Ruttoa ja rupea esiintyi, vaikka varret näyttivät päällepäin melko hyvävointisilta. Ensi keväänä on uuden siemenperunan hankinta edessä, tämä sato oli oman maan siemenistä. Porkkana onnistui suhteellisen hyvin, mutta tuholaisten vioitusta, ja vääräaikaisesta kitkemisestä johtuvaa juuren haaroittumista oli havaittavissa. Sinänsä ei haittaa, koska porkkanat menevät enimmäkseen hevosille, siis rehukäyttöön. Isäntä ei meillä ole porkkanan ystävä, ja siksi ruokiin tulee käytettyä sitä harvakseltaan.

Muut juurikasvit joutuivat etanoiden massiivisen hyökkäyken kohteeksi, joten syyskussa nostin maasta tyhjiksi syötyjä punajuuren kuoria ja puolikkaita nauriita. Muutama lanttu pelastui. Täystuhon kokivat myös ensikertaa kokeilemani aasialaiset keittiökasvit. Mitsuna ja Komatsuna tuntuivat olevan tuholaisten suurinta herkkua, eikä niistä keskikesällä ollut enää jäljellä muuta kuin rangat ja kukinnot. 

Keräkaalin suojasin harsolla, mutta arvatenkin sen alla oli etanoilla juhlat. Puolenkymmentä kerää sain käyttökelpoista satoa, loput mätänivät tai menivät ötököiden parempiin suihin. Pienikin sato ilahdutti, sillä aiemmin en ole saanut kaalintaimia säilymään elossa edes kerävaiheeseen asti. Harmi vaan, että onnistuin sitten pilaamaan kaalien jatkojalostuksen. Yritin nimittäin tehdä hapankaalia - ties monettako kertaa ja aina epäonnistuen. Niin kävi nytkin. Päällepäin valmiin käymisastian sisällössä ei ollut kuin muutama homepilkku pinnalla, mutta maku oli jokseenkin väljähtynyt ja eltaantunut. Kompostiin se meni. 

Salaatteja tuli enemmän kuin ehdittiin käyttää. Rucola kärsi jonkin verran tuholaisista, mutta oli maultaan täydellistä. Samoin uusi kokeilu kähäräsinappi. Aivan ihana kasvi, jota tulen jatkossakin suosimaan! Myös vuonankaalista oli iloa pitkin kesää. Viimeiset lehdet poimin salaattiin loka-marraskuun taitteessa. Pinaattia en edes tiennyt kylväneeni niin paljoa kun sitä kasvoi, joten ilmeisesti kyseessä olivat viimekesäiset sadon siemenet, jotka itivät siellä täällä kasvimaalla. Harmillisesti aikaa ja voimia vaan ei ollut pinaatin pakastamiseen, joten suurin osa sadosta jäi jänisten syötäväksi.



Sipulit kasvoivat isoiksi ja mehukkaiksi, ja ilmeisesti kuivatuskin onnistui nyt nappiin, sillä varastointituhoja ei paljoa ole. 

Uusi kasvihuone osoittautui myöskin toimivaksi, joskin tuuletusta pitää tulevina vuosina parantaa. Helteillä nousi lämpötila turhan korkealle, kun kunnollista läpivetoa ei ollut mahdollista saada. Tomaatteja riitti tuoreena syötäväksi yllin kyllin, ja jonkin verran myös pakkaseen. Paprikoita tuli ehkä tarpeettomankin paljon, ensi kesänä voisi pari kolme vartta riittää. 

Basilika, persilja ja pillisipuli rehottivat kasvihuoneessa lähes oman onnensa nojassa, sillä ei ollut resursseja tällä kertaa säilöä niitä talven varalle. Tämähän se ongelma joka kesä on; kaikkea ei ehdi eikä jaksa kotipuutarhassa tehdä, kun on päivän jo raatanut palkkatöissä pellolla. Mutta eihän suutarin lapsilla yleensäkään ole kenkiä.

Vanhassa kasvihuoneessa olivat tällä kertaa kurkut, joiden ajattelin viihtyvän vähän varjoisammassa. No, avomaankurkut eivät viihtyneet, niiden sato jäi todella heikoksi. Sen sijaan komeaa kasvihuonekurkkua tuli paljon, tosin loppukesästä maku alkoi muuttua kitkeräksi. Minkähän virheen tässä tein? Kesäkurpitsat kasvoivat salaa kohopenkissä ylisuuriksi, muutaman pienemmän ja mehukkaamman yksilön tein ruoaksi. Myskikurpitsa ja spagettikurpitsa sen sijaan suuttuivat jostakin ja kuolivat jo taimina. 

Entäpä sitten eläinten rehut? Heinää saatiin tänä vuonna ennätysmäärä, niin ettei ostoheinää tarvita talvella luultavasti lainkaan. Tähän oli syynä naapuri, joka ystävällisesti antoi muutaman hehtaarin heinäalansa meille korjattavaksi. Itsellään kun ei ole heinää syöviä eläimiä. 

Valtava urakka siinä oli, pikkupaaleja tuli kotipelto mukaan luettuna lähemmäs pari tuhatta. Itse niitto, pöyhintä ja paalaushan on helppoa ja kevyttä traktorityötä, mutta se paalien roudaaminen latoon. Kuormat tehdään ja puretaan lihasvoimin, ja voin sanoa että niitä henkilöauton peräkärryllisiä oli monta! Heinäpaalien käsittely taisi olla suurin syy, miksi kipeydyin niin kovin syksyä kohden.

Kauranolkea saatiin tuttuun tapaan paalattavaksi naapurilta, sillä omaa viljanviljelyä ei meillä ole. Täytyy sanoa, että vuodet eivät ole veljeksiä tässäkään. Samalta alalta, josta viime syksynä saatiin lähes 800 paalia, tuli nyt ainoastaan 200. Kevään kuivuus luultavasti verotti kauran korren kasvua ja myös tavallista harvemmalta kasvusto näytti. Joten, kun aikaisempina talvina ole pystynyt jonkin verran olkipaaleja tutuille myymään, nyt menee joka ikinen omaan käyttöön. Hyvälle kauranoljelle olisi kysyntää, sillä sitä käytetään dieettiruokana helposti lihoville hevosille ja poneille. Ensi syksynä yritetään saada sitä enemmän talteen.




Minä & tavarat

  Miun pitää tunnustaa: miusta on tullut viimenäkemältä kirppishaukka. Ainahan oon tykännyt kirppareita kierrellä, mut nyt siitä on tullunna...