Täällä maalla asuessa yksi realiteetti on ainakin tullut tutuksi: se, että ympärillä on todella paljon keskeneräistä, epätäydellistä, viallista, ylimääräistä ja ylipäätään esineitä väärässä paikassa. Mutta koska kyvyt ja voimat ovat rajalliset, sitä on vain pakko jossain määrin sietää.
Jo vanhat rakennukset sinänsä ovat ikuisuusprojekti. Aina on jotain rempallaan ja odottamassa korjaamista. Kun yhden kohdan saa kuntoon, toinen nurkka huutaa naulaa ja vasaraa. Myös se tosiasia on tullut hyväksyttäväksi, että vanhoissa taloissa on todella vähän säilytystilaa; ne on rakennettu aikana, jolloin ihmisillä ei ollut liikaa tavaraa. Joskus aikoinaan näissä vajaassa viidessäkymmenessä asuinneliössä on elänyt monilapsinen perhe. Mökissämme ei esimerkiksi ollut minkäänlaisia komeroita, kun tänne muutettiin. Vaatehuoneista ja muista ylellisyyksistä puhumattakaan.
Sisään kannettiin aluksi pieni irrallinen vaatekaappi. Oli sanomattakin selvää, etteivät kaikki vaatteeni siihen mahtuneet, lähellekään. Osa vaatteista säilytettiin aitassa, "kesäteloillaan" tai "talviteloillaan". Melko pian kävi ilmi, ettei säilytyspaikka ole hyvä. Hiiret ja muut tuholaiset pääsivät tavaroihin käsiksi ja tekemään pesiään. Ei ole paljon ällöttävämpää aromia, kuin hiirenpissan kitkerä tuoksahdus takinhihassa. Niinpä mökin sisäsauna muuttui jossain vaiheessa vaatehuoneeksi, kun halusin luopua sähkökiukaan käytöstä.
Sama säilytystilan vähäisyys suhteessa tavaroiden määrään näkyy kaikessa muussakin. Niinpä en ole oikein koskaan mieltänyt itseäni "sisustajaksi", joka luo tyylikästä värimaailmaa ja tarkoin harkittuja yksityiskohtia. Ehei, meillä mökin interiööri pohjautuu käytännöllisyyteen ja tarpeeseen. Katossa roikkuu orsi ja siinä koukkuja, joihin ripustetaan vaatteita kuivumaan tai muuten vaan tavaroita pois jaloista. Seinillä on avohyllyjä, jonne nostellaan harvemmin käytettävät tavarat. Imuri on nurkassa, kissanhiekkalaatikko toisessa ja lehtipino kolmannessa. Satunnaisen vierailijan silmä ei taatusti näkymässä lepää, mutta oma silmä siihen tottuu.
Maalla ei asuinympäristö, eivätkä arkiset puuhat voi myöskään olla yhtä steriilejä kuin jossain kaupunkioloissa. Lähes väistämättä vaatteiden mukana kantautuu sisään heinänkorsia, purua, hiekkaa ja jopa kauranjyviä. Vaikka itse muistaisikin pyyhkiä kengät, niin kolme kissaa ja yksi sisällä asuva koira eivät välttämättä muista.
Turhantarkka en ole myöskään oman ulkomuotoni suhteen. Voin helposti lähteä ruokakauppaan työhaalarissa, pieruverkkareissa, ilman meikkiä ja kampauksessa jonka parasta ennen -päiväys meni jo kuukausia sitten. Minua ei haittaa ollenkaan käyttää miesten muna-aukollisia aluskalsareita, jos ne ovat lämpimät ja hyvät jalassa. Tummeli kelpaa naamaan ihan yhtä hyvin, kuin sadan euron anti-age luksusyövoide.
En tarkoita kuitenkaan sitä, että pitäisin sotkusta ja siivottomuudesta. Mieluusti minäkin eläisin siistissä, puhtaassa ympäristössä, missä tavarat ovat paikoillaan ja oma ulkonäkökin tiptop. Elämä vaan on valintoja. Kun tulet illalla väsyneenä kotiin, on valittava lämmitätkö uunin ja teet ruokaa vai tartutko imuriin. Varsin usein meikäläisen tarvehierarkiassa lämpö ja ruoka nousevat ykkössijalle. Ja lepoakin tarvitaan.
On toki asioita, joissa siedän epätäydellisyyttä huonommin kuin toisissa. Hevostallista en pysty lähtemään pois, ellei lattiaa ole luudittu puhtaaksi. Siitä viis, miltä omassa tuvassa näyttää. Hassua. En voi myöskään sietää epäsäännöllistä ja suttuista käsialaa. Muistan joskus opiskeluaikoina, että saatoin kirjoittaa kokonaiset muistiinpanot uusiksi, jos kädenjälki muistutti liikaa harakanvarpaita. Eli pieni perfektionisti minussakin elää vaikka ei aina uskoisi.
Mutta. Aion edelleenkin ottaa rennosti, enkä murehdi sitä jos maailma ympärilläni on kesken, eikä asetu sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Yritän nauttia siitä, jos saan arjessa edes pienen asian näyttämään ja tuntumaan hyvältä. Yritän pysähtyä kauniin äärelle ja tietoisesti ihailla luonnon tai omien kätteni jälkiä. Eihän täällä elämän sekasotkussa muuten jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti