Talvipäivän seisaus, eli vuoden pimein päivä on taaskin nimensä veroinen. Harmaat pilvet ja taivaalta vihmova vesisade oikein alleviivaavat maanantaipäivän synkkyyttä. Poissa on ihana lumipeite, josta niin jo ehdin iloita, tilalla pääkalloliukkaiksi liuenneet pihamaat ja tiet. Jäälyhdyt ovat plussakelin vuoksi edelleen tekemättä, ja kohti mustaa joulua uhkaavasti mennään. Aatonaatoksi on onneksi annettu pieni lupaus pakastumisesta ja lumisateesta, joten ehkä joulufiilis tästä vielä kohoaa.
Seisauksissa on tällä hetkellä myös hevostelu; eihän kengättömin kavioin ole mitään asiaa nyt liikkeelle. En ole saanut vielä tilattua Juipille takajalkojen nastabootseja. Ovat sen verran tyyris hankinta, että vähän aikaa pitää nikotella ennen kuin nettikaupan ostoskoria klikkailee. Harkinnassa bootsit ovat toki olleet jo vuosikymmenen, myös edellisille hevosille jotka osan talvikaudesta kulkivat kengittä. Mutta en oikein vakuuttunut markkinoilla olevien bootsien laadusta ja toimivuudesta. Toivotaan että tuotekehitys olisi mennyt eteenpäin ja nykyiset mallit olisivat hintansa väärtit.
Kun keli on mikä on, päätin lähteä heti aamusta kauppa-asioille. Hevosille kävin Hankkijalta muutaman säkin rehuja ja ihmisille Lidlistä loput joulupöytään tulevista ruokatarpeista. Kinkku ja lohi onkin hankittu jo männä viikolla pakkaseen. Tänään ajattelin paistaa torttuja, huomenna lanttulaatikon ja aatonaattona tehdä rosollin, graavilohen ja luumurahkan. Siinäpä meidän jouluateria hyvin pitkälti onkin.
Tällainen päivä vaan saa minut jotenkin käymään hitaalla. Asioihin tarttuminen tuntuu vaikealta ja unohdun katselemaan ikkunasta sateen ropinaa ja ruokintapaikalla märkinä räpisteleviä lintuja. Edes telkkaria en ole avannut, kun hiljaisuus tuntuu sopivan tähän hetkeen paremmin. Onneksi ei ole kiirettä mihinkään, vaikka yksi päivä menisikin istuskellessa. Kiire on olotila, josta olen viime vuosina pyrkinyt pääsemään eroon, ja useimmiten onnistunutkin. Se on vaatinut valintoja, kykyä sanoa "ei" ja halua luopua rahan ja maineen tavoittelusta. Mutta olen valintoihini todella tyytyväinen. Oravanpyörä on mennyttä elämää.
Luultavasti tarvitsen tätä tyhjäkäyntiä juuri nyt, vuoden pimeimpänä aikana, sillä joulun jälkeen jatkuvat vapaaehtoistyöt, jotka vaativat yllättävän paljon energiaa. Minä väsyn ihmisten kohtaamisesta, erakkoluonne kun olen. Väsyn, vaikka toki ne kohtaamiset jotain antavatkin.
Ja kohta onkin enää kolme kuukautta viljelykauden ja töiden alkuun. Jos sosiaalinen elämä on henkisesti kuormittavaa, niin työni kuormittaa fyysisesti. Silti rakastan sitä mitä teen, ja koen olevani juuri oikeassa ammatissa. Mikä voisi olla palkitsevampaa, kuin kylvää, istuttaa, kasvattaa ja korjata satoa, tehdä työtä luonnon keskellä ja luonnon ehdoilla, sekä nähdä joka päivä kättensä jälki. Tämän ammatin vuodenkiertoon kuuluu olennaisena osana myös talvilepo, jolloin kerätään voimia uuteen kasvukauteen. Se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti