Lumentulo ei loppunut yhteen päivään, vaan sitä satelee edelleen, jes! Valkoinen maa antaa ihan uutta puhtia hevosteluunkin. Pitkän syksyn jälkeen vihdoinkin voi varsalla ajella ilman pelkoa kavioiden lohkeilusta kovalla pellonpohjalla tai liukastumisesta jäisellä tiellä.
Meidän lähiajopaikat eivät ole kovin ihanteelliset. Omilla mailla voi tehdä vajaan 900 metrin lenkin, kun kiertelee pellon reunoja pitkin ja pihatietä rakennusten ympäri. Jos koukkaa naapurin pellon pientareen kautta - luvan kanssa tietenkin - matka jatkuu 1200 metriin. Oma peltomme on keväisin ja syksyisin usein vetinen, pehmyt ja upottava, koska salaojitus toimii puutteellisesti. Reittiin kuuluu myös kahteen kertaan tien ylitys ja lenkin molemmissa päissä on melko jyrkät kurvit, joten mihinkään vauhtirallitteluun tämä ajoreitti ei sovi.
Sorapintaista sivutietä on noin kilometrin pätkä päättyen venevalkamaan, ja autoja tällä välillä saattaa tulla vastaan. Tie on kapea, eikä turvallisia ohituspaikkoja ole. Lisäksi on käytössä naapurin peltotietä ja siitä risteäviä mökkiteitä yhteensä noin parin kilometrin verran. Peltotiet ovat kuitenkin melko epätasaisia traktoreiden ja työkoneiden jäljiltä, ja varsinkin kelirikkoaikaan siellä ei välttämättä pysty liikkumaan ollenkaan.
Eli kun tallin pihasta lähtee ja kaikki sopukat koluaa kertaalleen läpi, niin lenkille tulee mittaa 7-8 kilometriä. Huono puoli on se, ettei näissä maastoissa synny ympyrälenkkiä, vaan tien pätkiä joutuu sahaamaan edestakaisin. Jos siis haluaa ajaa vaikkapa 5 kilometriä yhtäjaksoista hölkkää, se ei onnistu. Kääntöpaikkoja tai hiljentämistä vaativia risteyksiä tulee vastaan vähän päästä.
Talvisin antaa liikkumamahdollisuuksia lisää viereinen järvenselkä. Edellyttäen tietenkin, että jäätilanne on hyvä. Välillä onkin ollut aivan huipputalvia, jolloin jäällä on voinut käydä ajelemassa kuukausitolkulla. Ja avointa baanaa riittää kymmeniä kilometrejä. Mutta sitten on ollut myös näitä leutoja vuosia, jolloin järven kansi on vahvistunut vasta vuodenvaihteen jälkeen ja hetikohta jään päälle on noussut vettä.
Lähimmälle raviradalle on meiltä matkaa 8 kilometriä, joten ei ole tietenkään mahdoton urakka lastata hevosta koppiin ja käydä ajelemassa siellä kunnon pohjilla. Mutta se vaatii apukäsiä, ja niitähän ei välttämättä ole aina tarjolla. Vanhemmilla ja liikennevarmoilla hevosilla radalle pystyy menemään myös kärryillä ajaen. Kilometrin siinä joutuu kopistelemaan asfaltilla mennen tullen, mutta muuten matka taittuu kyläteitä pitkin.
Juipin kanssa lenkkeillessä saa varata aikaa, kärsivällisyyttä ja lämmintä vaatetta ylle. Juippi on melko laiska ja hitakainen kävelemään, joten meidän 7 kilsan vakioreittiin menee aikaa tunnista puoleentoista. Tänään päätin riisua oriilta takakengät pois, kun sääennuste vaikuttaa myös jatkossa lumiselta. Etukenkiähän sillä ei ole enää muutamaan viikkoon ollut, kun ne tippuivat tarhan mutalikkoon. Viime lenkillä todettiin, että kuluneet hokit ja jään päälle satanut lumi on huono yhdistelmä; jalat lipsuivat ja levisivät alta, eikä kävelystä meinannut tulla yhtään mitään.
Etujalkoihin tilaamani Scoot Bootsit ovat tulleet ja pari kertaa päässeet jo käyttöön. Kuusi nastaa pohjassa antaa ihan hyvän pidon, ja jalassakin tossut ovat meidän vauhdeissa pysyneet. Jos jäätikkökelit palaavat, taitaa olla viisainta tilata samanlaiset myös taakse. Hinta vaan on aika suolainen, 200 euroa pari. Eli neljä tossua kustantaa saman kuin vuoden kengitykset.
Tänään lähdettiin maastoon kuitenkin paljasjaloin. Lumi oli tasoitellut kuopat ja montut ja tiellä oli hyvä askeltaa. Uutta lunta pyrytti taivaalta ja kasteli niin hevosen selän kuin kuskin hanskatkin. Juippi eteni tuttuun verkkaiseen tahtiinsa sen puolitoistatuntisen, pyrähti sitten paluumatkalla pieneen hölkkään, kun rakennusten nurkka alkoi metsän takaa pilkottaa. Tallilla oli odottamassa lämmin lesejuoma, pari porkkanaa ja tarhassa hirnahteleva pikkuveli. Hyvä päivä, hyvä mieli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti