torstai 5. toukokuuta 2022

Ota varovasti


 

Kevät on vuodenajoista julmin, sen muistin ja tajusin taas kerran maatessani paareilla keskussairaalan päivystyspolilla. Keväässä ON jotain, mikä saa fysiikkani pettämään. Kun joudun onnettomuuteen tai telon itseni, on hyvin todennäköisesti kevät. Keväällä sairastan kulkutaudit, poden migreenit tai kärsin rytmihäiriöt. Elämän vastoinkäymiset ja burnoutit sijoittuvat niinikään tyypillisesti kevääseen; aivan kuin talvella ei olisi paremmin aikaa niitä potea.

Tällä kertaa iski iskias oikein täydellä voimallaan. Mistä vaiva otti kimmokkeen, sitä voi vain arvailla. Oliko liikaa se, kun talven kangistamilla jäsenillä päätin nousta jälleen Punaisen Oriini selkään ja käydä ihan pikkupikku lenkillä? Vai saiko vähitellen kasvanut työkuormitus kamelin selän taas katkeamaan?

Joka tapauksessa yhtenä tavallisena aamuna, kesken tavallisten aamuaskareiden iski pahin kipu ikinä. Käveleminen loppui siihen paikkaan, eikä oikeaa puolta kropasta kärsinyt käyttää ollenkaan. Koko jalka lonkasta nilkkaan oli tulessa ja alaselän lihakset kramppasivat. Ennen kuin kunnolla tajusinkaan, olin piipaa-autossa matkalla päivystykseen. Siellä vietin sitten ikuisuudelta tuntuvat seitsemän tuntia paareilla maaten ja jokaista liikahdusta varoen. Lopulta sain helpottavat kipupiikit ja relaksantit ja luvan kotiutua.

Pääsiäinen ja vappu menivät jo totuttuun tapaan lääkehuuruissa, takaisin ihmiseloon totutellessa. Vaikka tiesin, että panacod saa aikaan kahden vuorokauden kestävän liskojen yön, valitsin sen silti pienenä helpotuksena jatkuvasti juilivaan kipuun. Pikkuhiljaa sekä iskiashermo, että kolauksen kokenut mieli ovat alkaneet rauhoittua ja olo tuntuu suht siedettävältä. En voi sanoa että normaalilta, sillä en taida edes tietää, miltä normaali olotila enää tuntuu.

Välillä meinaa iskeä pelko, miten tulevasta kesästä selvitään, jos elämä on taas näin takkuista. Kohta olisi aidattava laitumet, siistittävä pihamaat, pinottava polttopuut, tyhjennettävä lantala, muokattava kasvimaat, istutettava perunat. Sitten kitkemistä, veden kantoa, kastelua, niittämistä, lannoitusta, heinän tekoa...kaikkea tätä päivästä toiseen. 

Annan kuitenkin kertoa itselleni, että kaikki kyllä järjestyy. Tälläkin kertaa.


torstai 7. huhtikuuta 2022

Nyt revin kyllä pelihousut!

 Jaahas, pupu poikueineen on löytänyt tiensä omenapuiden kimppuun. Koko talven saivat omput olla suht rauhassa ja jänikset tyytyivät metsään leviteltyhin hevosheiniin. Enää eivät heinät riitä, vaan lisäeinestä etsitään mistä irti saadaan. Aitaamattomat omenapuut paksun hangen keskellä ovat helppo kohde.


Olen yrittänyt sivellä puihin kaikkea pahan hajuista ja makuista: tervaa, hevosten linimenttiä, vanhaa hajuvettä jne., mutta ei erikoiset aromit tunnu ruokahalua haittaavan. Syöntijäljet lisääntyvät oksistoon yö toisensa jälkeen ja poikkipurtuja oksankärkiä ja papanoita levitellään ympäriinsä. Aaargh!!!

Päivän positiivisuus löytyy taimikasvattamosta. Valkoinen Amyka-paprika, Ildi-, Ananas- ja Zlatava-tomaatit sekä Kaneli- ja Sitruunabasilikat ovat terhakoilla taimilla. Viimeisimpänä kylvetty kuukausimansikkakin on puskenut ensimmäiset kasvulehtensä ja pääsee kohta harvennettavaksi. Siinä onkin pipertäminen, että nuo kaikki pikkualut saan erotettua ja siirrettyä omiin lokeroihinsa. 


Vaikka kuukalenteri ei aivan kohdillaan olekaan, kylvän tänään Lakritsijuuren. Sille luvataan melko pitkä ja epätasainen taimettuminen, joten paljon pidemmälle kevääseen ei tohdi odottaa. Lakritsi saattaa olla aika haasteellinen kasvi näille leveyksille, sillä  se ei ole erityisen pakkasenkestävä, eikä viihdy savimaassa. Mutta kokeillaan nyt jotain uutta tänäkin vuonna.

Myöhässä tämä kevät tosiaan on. Katsoin kalenterista, että päivälleen vuosi sitten tein kasvihuoneeseen jo ensimmäiset varhaiskylvöt. Nyt kasvariin ei pääse edes ovesta sisälle, kun on paksut nietokset ympärillä.

Viljelyhommien vastapainona on päästy aivan mahtavissa keleissä ajelemaan hevosilla järven jäällä. Alkutalvesta sinne ei päässyt, kun jään päällä oli vettä. Sen jälkeen oli puoli metriä lunta ja alla vettä. Nyt aurinko on haihduttanut lumet vähiin ja jään pinta on tasainen alusta liikkua. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!


 


tiistai 15. maaliskuuta 2022

Heräämässä kevääseen?


Kuvauksellisen kauniita aamuja, huurteisia puita, plussan puolelle kipuavia iltapäivän lämpöjä ja hiljalleen hupenevia hankia - ilmassa on kevättalven tuntua parhaimmillaan.

Keskitalven väsymyskin tuntuu vihdoin päästävän otteestaan. Enää en yhtä kipeästi kaipaa kymmentuntisia yöunia, tai niiden puutteessa päikkäreitä samalla tavoin kuin pari kuukautta sitten. En tiedä miten selviäisin, jos kävisin läpi talven kahdeksasta neljään töissä, varmaan uupuisin täysin. 


Olen yrittänyt myös muuttaa ruokavaliotani siihen suuntaan, mitä keho tuntuu kaipaavan. Vuosia olen vältellyt hiilareita ja syönyt melko proteiinipainotteisesti, mutta samaan aikaan tuntenut että energiat ovat kateissa ja kroppa tukkoinen. Askel on todellakin painanut. Pahoinvointi ja ilmavaivat ovat pysyneet poissa kuten toivoin, mutta onko viljaton ja sokeriton ruokavalio sittenkään vaivan väärti, jos toisessa vaakakupissa painaa jaksaminen. Nyt olen vähitellen siedättänyt vatsaani viljatuotteisiin ja suklaatakin tunnustan polttoaineena taas käyttäväni. Koko ajan tietysti kuulostellen, mikä tuntuu hyvältä.


Ensimmäiset vihreät ruukuissa ja lautasella tuovat toivoa, että lumenpaljouden keskelle koittaa vielä kesä. Kylvökausi on avattu herneenversojen ohella parikoilla, basilikoilla, tomaateilla ja kuukausimansikoilla. Tässä murheellisessa maailmantilanteessa joutuu kuitenkin miettimään, onko tämä tarpeeksi, vai onko viljelysuunnitelmaa vielä muutettava. Loihdittava jostain lisää kasvatustilaa. Onhan selvää, että jos elintarvikekriisi tulee ja hinnat pompsahtavat, niin pienituloisen ruokakassi ei ensi talvena paljoa paina.

tiistai 8. helmikuuta 2022

Pär-rr-rr-rr-rr


 

 Merkittäköön allakkaan, että tänään 8. helmikuuta kaikui tikan pärinä pihahongasta. Se on varma kevään ensimerkki, jonka kuulumista olen vuosittain seurannut. Juuri ja juuri ehdin ikuistaa itse herra punamahan kuviin, ennenkuin se lensi käkättäen muihin maisemiin.

PS. Pahoittelen, etten pysty vastaamaan jättämiinne kommentteihin. Blogger ei jostain syystä halua antaa.

maanantai 31. tammikuuta 2022

Juurilla

 Eräänä päivänä mietin, että onpa hassua, kun tunnen hevosteni polveutumisen kuudessa, seitsemässä sukupolvessa, mutta oman sukuni vaiheet ovat tiedossa hädin tuskin isovanhempiini saakka. Tokihan mummi ja ukki saattoivat elossa ollessaan kertoa jotain omista juuristaan, mutta ehkä asiat eivät silloin tuntuneet niin tärkeiltä, että olisivat jääneet mieleen. Harmi.


 

Niinpä läksin viimein selvittelemään, edes pääpiirteittäin, mistä olen oikein lähtöisin. Netistä löytyy sukututkimusohjelmia, joilla voi päästä alkuun, mutta minua eivät kauheasti houkuta kaupalliset, rekisteröitymistä vaativat sovellukset. Toinen lähde ovat tietenkin vanhat kirkonkirjat ja muut historialliset arkistot, joita nykyisin on digitoitu myös sähköiseen muotoon. Haasteena on tosin se, että tekstit ovat 1800-luvulta taaksepäin enimmäkseen venäjänkielisiä.

Netin avulla pääsin kuitenkin sen verran jyvälle sukuni historiasta, että tiedän nyt isäni suvun elelleen ja levittäytyneen aivan itärajan tuntumaan, osittain Venäjän puolelle jääneellä alueella. Kantaisäni Olof on syntynyt vuonna 1655 Nuorajärven kylässä, joka sijaitsee hyvin lähellä oman isäni syntymäpaikkaa. Ei siis ole kauas omena puusta pudonnut.

Äidin sukupuu tarjosikin sitten toisen yllätyksen. Kantaisä Mihail vaikutti 1500-luvulla tässä samaisessa pitäjässä, muutaman kymmenen kilometriä nykyisestä asuinpaikastani länteen. Suku on seudulla laaja, ja niinpä jopa kantatila, josta minunkin mökkini on lohkottu, oli 1800-luvulla erään kaukaisen sukulaiseni nimissä. Ilmankos näillä pihatantereilla käyskentely onkin tuntunut aina niin hyvältä, aivan kuin tänne kuuluisin!

tiistai 25. tammikuuta 2022

Tilikirjoja ja siemeniä

 Kummeli-reportteri Mauno Ahosen sanoin nyt tulee 

PIKARAPORTTI:


Ulkona on niin huikaisevan hieno kevättalvinen auringonpaiste, että minun pitäisi olla siellä puuhastelemassa jotain. Mutta en voi. Tehtäväksi saamallani yhdistyksen kirjanpidolla alkaa dedlainit täyttyä, niin pitkään olen sitä lykännyt "sopivampiin hetkiin". Milloin oppisin, että sellaisia hetkiä ei koskaan kuitenkaan tule?

Sisäisen aurinkoni saa loistamaan eilen postilaatikosta löytynyt paketti. Siinä on hetkeksi siemenpusseja puristeltavaksi: tomaattia, kurkkua, yrttejä ja melonia...


 

Sopisiko Ananastomaatti asuttamaan kasvihuoneen päätyseinää ja Lakritsikasvi kurkkimaan kurpitsapenkin väliin? Alkaa kuulostaa viljelysuunnitelmalta.

tiistai 18. tammikuuta 2022

Keskitalven mietteitä

Talven ollessa ankarimmillaan minulle tulee yleensä halu erakoitua. Ihan selvästi alkavat kaikki sosiaaliset kontaktit tuntua väkinäisiltä ja mielessä asustaa toive, että saisin vain olla rauhassa kaikelta. Luulen, että nykymaailman jouluun liitetty yltiösosiaalinen hössötys on se viimeinen pisara, jonka jälkeen haluan vetäytyä vain itseeni. 

Messengerin ja Facebookin jatkuva pimputus ärsyttää niin, että laitan välillä puhelimen äänettömälle. Ei minua kiinnosta nyt peukuttaa tai kommentoida. Kokonaan en silti somepaastoa pidä, kyllä blogeja lueskelen paljonkin, nyt kun siihen on vielä aikaa. Tai ainakin uskottelen itselleni niin, tekemistähän olisi yhtä sun toista. Muun muassa erään yhdistyksen kirjanpito odottaa työpöydällä, aloittamista vaille valmiina. Oma blogin kirjoittelu vaan on jäänyt vähemmälle. En oikein saa tulkittua tuntojani sanoiksi, joten olkoon.


 

Toisaalta tässä hiljaiselossa on ollut  tosi ihanaa, kun pystyy nauttimaan aivan tavallisista arkisista asioista. Puuhellan lämmöstä kasvoilla, hitaasti haudutetun ruoan mausta suussa, puhtaista vaatteista iholla kylvyn jälkeen. Kun elämä on hektisempää, näille asioille ei ole aikaa, eikä välttämättä edes kykyä niitä aistia. Ajatukset ovat jo seuraavassa päivässä, tulevissa tehtävässä, tekemättömissä töissä, odottavissa velvollisuuksissa, toisten ihmisten sanomisissa ja tekemisissä.

Kevätaurinko on se ihmelääke, joka saa fiilikset muuttumaan ja suuntautumaan kohti ulkomaailmaa. Luulen että parin kuukauden päästä tekee taas mieli tavata ihmisiä (jos korona suo) ja olla sosiaalisempi. Ja siinähän ne sitten työtkin alkavat. Isäntä kyllä totesi jo viime viikolla, että valon sävy on ulkona muuttunut...kevättä kohden taidetaan olla kääntymässä.

Tietenkin mielialaan vaikuttaa myös fyysinen vointi. Kipu väsyttää ja väsymys saa käpertymään peiton alle. On isoja eroja päivissä, miten raskailta arkiset askareetkin tuntuvat. Kun lonkkaa vihloo, heinäpaalin kantaminen tai kottikärryn työntäminen tuntuu kovalta ponnistukselta. Kivuttomampana päivänä kaiken voisi tehdä melkein juosten. Oman heikkouden ja raihnaisuuden näkeminen ei tietenkään mieltä ylennä. En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka väittävät, että ikä on vain numeroita. On se kuulkaa vähän muutakin: kuluneita niveliä, heikentyviä lihaksia ja rapistuvia hermoratoja. Vaikka miten yrittäisi, niin ei jalka nouse samaan malliin kuin parikymppisenä. Ja tämä pitää vain hyväksyä.


 

Terveydestä ja sairaudesta puheen ollen, pääsin vihdoin, kahden vuoden tinkaamisen jälkeen sinne magneettikuvaukseen. Se oli eilen. Oikeastaan yllättävänkin miellyttävä kokemus, vaikka jotkut sitä kammoavat. Hyvähän siinä pedillä oli köllötellä, lämpimässä turvallisessa "luolassa", taustalla unettava jyminä ja papatus, mitä magneettilaitteet pitivät. Ihan hilkulla olin nukahtaa, mutta juuri silloin kuvaus oli ohi.

Eihän tämä tutkimus tietenkään itsessään mitään korjaa, mutta toivottavasti sieltä löytyisi jotain, mikä antaisi oikean selityksen näille vaivoille. Niin monta diagnoosia eli arvausta olen tähän päivään mennessä saanut. Ihan riippuu "tutkivasta" lääkäristä, onko kipu peräisin nivelistä, lihaksista vai hermoista. Tai onko ylipäätään ongelma rangassa, SI-nivelissä vai lonkassa. Itse kokisin, että sekä että.

Ota varovasti

  Kevät on vuodenajoista julmin, sen muistin ja tajusin taas kerran maatessani paareilla keskussairaalan päivystyspolilla. Keväässä ON jotai...