Nurkkien puunausta ja kärrykyytiä

 

 

 

Nielen aamutropit, kiipeän jakkaralle ja alan selvitellä mitä keittiökaapistot ja hyllyt ovat syöneet sisäänsä. Siivouksen tarve läksi oikeastaan siitä, kun puolisko asensi illalla uuden liesituulettimen vanhan, kykynsä menettäneen tilalle. Joutui pakosti kurkistamaan myös hyllyjen ylimmäiseen ja perimmäiseen nurkkaan. Perintöarabiathan siellä huusivat apuuta paksun pöly- ja rasvakerroksen peitossa.

Puoli pulloa fairya ja muutama tunti aikaa, niin alkoi näyttää paremmalta. Sinänsä sääli, että nämä kivat esineet pölyyntyvät hyllyn perällä. Onko se laiskuus, käytännöllisyys vai mikä, ettei niitä tule otettua jokapäiväiseen käyttöön. Mieluummin syö kinkkunsa suoraan kaupan pakkauksesta, kuin asettelee ne nätisti vadille. Paistilautasille, kastikekulhoille sun muille herrasväen hörhötyksille meidän taloudessa on käyttöä vain joskus ja jouluna. Jos silloinkaan.

 Mutta jos edes mummolanaikuisen juustokuvun ottaisi käyttöön? Onhan edam paljon somempi laittaa jääkaappiin tässä, kuin punaiseen muovinrepaleeseen käärittynä?

Kuiva-ainekaapin poistoista syntyi kanoille iso kattilallinen sötkellystä. Eli päiväysvanhoja riisejä, makarooneja, lasagnelevyjä ja hiutaleita sekaisin kattilaan ja haudutellaan kypsäksi. Meillä näitä aineksia valitettavasti jää kaappiin vanhenemaan, sillä itse en syö mitään viljatuotteita ja isäntäkin kokkailee lähinnä makaroonivelliä (yäk) kun nostalgiannälkä iskee.

Tänään on ohjelmassa myös kärryajelua herra hevosella. Hevosteluista en ole aina ihan varma, kuuluvatko ne have to do- vai pleasure- osastoon. Vaivaisena tallityöt eivät suju aivan kivuttomasti tai helposti, ja jokaista äkkinäistä liikettä on varottava. Ei kiskomista, painimista, riekkumista, jyräämistä tai muutakaan rajumpaa liikettä pysty ottamaan meikäläsen kroppa vastaan. 

Projektina numero yksi onkin ollut koulita hevosista mahdollisimman helposti käsiteltäviä. Ämmätamma vanhana konkarina tietysti tuntee talon tavat, ja useimmiten toimii jo pelkällä ääniohjauksella ja sormenpäillä. Perillisensä Juippi juipelo on perusluonteeltaan rohkea, tasainen ja lunki kaveri, mutta teini-iän höyryissä saattaa siitä joskus irrota rajumpiakin muuveja. Pikkuveli Pentunen taas on täysin toista maata: se on äärettömän arka varsa, jonka kanssa jokainen liike on oltava harkittu. Tai muuten hän poistuu seiniä pitkin paikalta. Ei siis todellakaan mikään vasemmalla kädellä opetettava varsa, vaan joudun luultavasti käyttämään kaiken osaamiseni, että hänestä saadaan toimiva ja turvallinen käyttöhevonen, saati kilpasellainen.

 

Tämän päivän ajolenkki oli ehdottomasti pleasurea. Semminkin kun isäntä avusti valjastuksessa ja kaikessa siinä osuudessa joka vaati lihasvoimaa. Mikäpä oli kärryissä körötellä, kun syysaurinko paisteli, ilma oli lämmin, eikä tuulikaan puhunut kiusaksi asti. Juippi löntysteli tuttuun tapaan rauhallisesti, eikä hötkyillyt turhia, niin että kuski pystyi ihailemaan maisemia. Kierreltiin läheiset peltopistot, mökkitiet ja pyöräytettiin myös lenkki omien tilusten ympäri, ihan vaan katsomassa että kaikki on niinkuin pitää. Tuulen repimät aitalangat lojuivat pitkin nurmea, ne on raivattava vielä ennen lumen tuloa pois.Vettä seisoi pellolla paljon, ei vedä salaojat, ei. Jotain on ensi kesänä tehtävä, että tuo lohko vielä heinämaaksi kelpaa. 

Nyt Earl Grey-mukillisen myötä, sanotaan hyvää yötä!

Elämä opettaa - jos ei muuta, niin hitaasti kiiruhtamaan

 

 

Iltapäivän hämärä hiipii huoneisiin aina vaan aikaisemmin. Pötköttelen kamarin petillä kuumavesipullo kyljessä, lempparivillaviltin ja kahden kissan alla. Telkussa suloisenkärttyinen Dr. Now sättii potilasta, jonka painonpudotus on mennyt reisille, kirjaimellisesti. Hengenvaarallisesti lihava kuuluu niihin harvoihin sarjoihin, joita säännöllisemmin seuraan. Onhan se sosiaalipornoa, kieltämättä, välillä surkeine ihmiskohtaloineen, mutta myös toivoa tuovaa on nähdä, kuinka kovalla työllä ja tahdonvoimalla ihminen voi muuttaa elämänsä kurssin parempaan ja terveempään suuntaan.

Itselleni ei ole itsestäänselvyys heittää keskellä päivää pitkäkseen ja telkkarin ääreen. Luterilaisella työnetiikalla marinoitu mieleni ei vielä viisi vuotta sitten olisi taipunut ollenkaan sellaiseen - ehtii sitä yösydännä maata, tai viimeistään haudassa. Mutta, olen opettelemalla opetellut välillä hölläämään, rauhoittumaan aina kun siihen on tilaisuus. Tosin viime aikoina myös pakon sanelemista syistä, kun ruumiinvaivat eivät anna tehdä paljoa kerrallaan.

Tämän päivän kipupiikki osui - kuinkas muutenkaan - kauppareissuun. Apteekkiasiat vielä hoituivat, siellä kun oli istuimet reseptitavaraa jonottaville. Kaupan lihahyllyille päästyäni tuntui jo lonkanseutu olevan kypsää kauraa. Keräsin tärkeimmät ostokset ripeästi koriin, ennen kuin oli pakko lähteä köynnöstämään kohti kassajonoa. Juomahyllyt olisin halunnut tutkia tarkemmin, sillä ne ovat tässä lähikaupassa kiitettävän monipuoliset. Koukin ohikulkiessani vain pari tölkkiä vissyä ja saunailtojeni pahetta, inkivääriolutta. 

Nyt siis lepäilen ja odottelen lonkkapirulaisen rauhoittumista. Tämän päivän listalla olisi vielä kylppärin pesu. Vaikka olen tällä hetkellä päivät kotona, kalenterissa vain muutamia pakollisia menoja, kaipaan elämääni väljää suunnitelmaa, ohjelmaa, rakennetta. Nimenomaan väljää, ei mitään minuuttiaikataulua. Olen ohjelmoinut pääkoppani siihen, että jokaiseen päivään kuuluu yksi "have to do"- juttu ja sen palkkiona yksi mukava asia. Tänään "have to do" on kylpyhuoneen kaakelien jynssäys lattiasta kattoon. Päättyköön päivä sitten lämpimään suihkuun puhtaanraikkaassa pesutilassa ja päälle kylmä sitruunavissy.

Kuka ja miksi?

Keski-ikäinen pikkumökin muija tässä susirajalta, hei. Omaa ja puoliskoni elämää ilostuttaa lauma kanoja, kolme kissaa, kaksi koiraa sekä maanmainiot suomenhevoset Ämmä, Juippi ja Pentunen. Ympärillä on metsää, avaraa peltomaisemaa, koivikon takana kimaltavaa järven selkää ja luonnon rauhaa. Siis kaikki mitä tarvitsen.

 

Ajattelin kirjoittaa tänne asioita elämästäni, koska: 

Öööö...

Ei, en voi sanoa että pidän kirjoittamisesta. Päinvastoin - opin sitä inhoamaan entisessä elämässäni, jossa annoin paperinpyörittelylle kaikkeni ja paloin loppuun. Kun alkushokista tokenin, heitin nuotioon hyllystäni kaikki kirjat ja kansiot ja nostin näppiksen komeroon pölyyntymään. No, ei se siellä pitkään joutanut olemaan, mutta mitään ajatuksen kanssa sommiteltua tekstiä en ole jaksanut tuottaa viimeiseen vuosikymmeneen.

Mutta ehkä kirjoittamiselle jokin terapeuttinen tarve on, varsinkin kun kamppailen kroonisten kipujeni kanssa ja yritän löytää keinot selvitä arjesta, joka on kuitenkin fyysisesti astetta rankempaa kuin elämä kaupungin kivikuutiossa. Sinne en halua takaisin ennen kuin väkisin vievät.