Tupapäiviä

 Kohti vuodenkierron pimeintä aikaa ollaan menossa - kiikkutuolissa istuskellen. Viikon verran piteli täällä itärajalla napakoita pakkasia. Alkutalven pakkaset tuntuvat kesän lämpöön tottuneessa kehossa kaikkein ankarimmilta, vaikkei ehkä asteita ennätyspaljon olisikaan. 

 

Niinpä lyhenevät päivät menivät halkoja tupaan kantaessa ja uuniin latoessa. Seinivieriin kasasin lunta kivijalan suojaksi ja lattioille levitin isot villamatot. Uutiset sähkön hinnan hurjasta nousupaineesta hillitsevät kummasti lämpöpattereiden käyttöä. Tässä mökissähän on sähkökäyttöinen lattialämmitys märkätiloissa. Se on pakko pitää päällä, että tarkenee peseytyä eivätkä putket jäädy. Tupa ja kammari ovat leivinuunin ja varaavan lieden varassa. Eteisessä on pieni sähköpatteri pitämässä vesimittaria sulana. Tupaan ja kammariin on olemassa lisälämmöksi irtopatterit, mutta nyt niitä ei otettu käyttöön. Ja toivottavasti ei tarvita ottaa koko talvena.

Viime viikonvaihteessa pakkanen hellitti, mutta tupapäivät jatkuvat. Minuun iski viimein koko tuttavapiirin läpi käynyt flunssa. Pitkään olenkin saanut pöpöjä välteltyä, kiitos koronasuojautumisen, mutta nyt vastustuskyky petti ja köhä kaatoi petiin. Kuumetta ei onneksi ole, mutta räkä valuu sitäkin vuolaammin.

Köhää potiessani olen kuunnellut netistä luentosarjaa "Raamattu kannesta kanteen". Siinä käydään läpi koko pyhä teos selittäen samalla sen sanomaa ja merkityksiä. Kouluajoilta muistan uskontotuntien jännät kertomukset, joissa hassun nimiset ihmiset tekevät kummalliselta tuntuvia asioita. Usein kertomuksia värittivät oppikirjan kuvat tai opettajan luokan eteen asettamat opetustaulut. Eiväthän nuo Raamatun kertomukset varmasti sisällöltään lapselle auenneet, mutta jäivät muuten kiehtomaan mieltä. Nyt tuntuu lyhenevien päivien tunnelmaan sopivalta kerrata niitä, yrittäen samalla myös ymmärtää. 

Tunnelma. Olen aina elänyt vahvasti tunnelmissa. Uppoutunut niihin ja kokenut hetket tunnelmien kautta. Miten omanlaisensa tunnelma vallitseekaan tällaisena talvisena iltapäivänä, kun aurinko tekee vain matalan kaaren pellon yllä, ja pian taas hämärtää. Se on ihan erilainen, kuin iltapäivä kesäkuussa, kun valo tunkee kaikkialle, ulkona tuoksuu ja vihertää. Kesäkuiseen tunnelmaan ei mitenkään sovi villavällyn alla istuminen, kynttilän polttaminen ja hiljentyminen, silloin pitää elää ja hengittää ulkoilmaa. Kaikella on aikansa ja paikkansa - nyt on hyvä näin.

Mukavuusalue

 Mitä enemmän ikää tulee, sen syvemmin alan arvostaa sitä harmonian ja seesteisyyden tilaa, jota myös mukavuusalueeksi kutsutaan. Koko ikäni, aina vajaa nelikymppiseksi asti, olen taiteillut enemmän tai vähemmän epämukavuusalueen puolella, niin ammatillisesti kuin siviilissäkin. Olen nuorempana tuntenut jonkinlaista kunnianhimoa, ehkä kilpailuhenkeäkin, hankkinut korkean koulutuksen, tavoitellut hyviä asemia ja hyväpalkkaista ammattia. Täyttänyt toisten ihmisten vaatimuksia ja tavoitteita, elänyt osana toisten suunnitelmaa. Olen kompuroinut ihmissuhteissa, jotka ovat enemmän satuttaneet kuin tehneet onnelliseksi. Sen seurauksena jäi lapsetkin hankkimatta.

 

Kunnes sitten - ehkä loppuunpalamisen kautta - tajusin, ettei omien arvojeni ja persoonallisuuteni kanssa riitelevä työ voi enää olla elämäni koko sisältö. Eivätkä ihmiset, jotka tuottavat ympärilleen vain negatiivista energiaa. Tunnistin, ettei kaiken ajan uhraaminen työlle, jatkuvat haasteet ja "itsensä kehittäminen" tee minua vahvaksi ja voimaantuneeksi, vaan päin vastoin kuluttavat. Tarvitsen sen sijaan tilan, jossa voin kokea osaamisen, hallinnan ja riittävyyden tunnetta tällaisena kuin olen. Niinpä siivosin työpöytäni, palautin kulkutunnisteen ja jäin kotiin. Ehkä tyhjän päälle, mutta helpottuneena. Vaihdoin myös kotioveen lukot ja laitoin parisuhteelleni pisteen. Ja löysin elämäni uudelleen.

Minun mukavuusalueella ei jokaisen päivän tarvitse olla erilainen. Nautin rutiineista, toistuvista askareista, elämän ennustettavuudesta. Saan tyydytystä siitä, että jokin asia tulee valmiiksi, olipa se miten yksinkertainen ja simppeli tahansa. Polttopuut liiterissä tai puhtaat pyykit narulla. Tekemiseni on pitkälti käsillä tekemistä, teoreettinen ajattelu ja jatkuva ongelmanratkaisu jäivät entiseen elämään ja epämukavuusalueelle. Kun kädet tekevät työtä, ajatuksilla on aikaa vaellella vapaasti. Silloin ehkä syntyy oivalluksia, uusia ratkaisuja arjen käytännöllisiin pulmiin. Ihana tunne, kun se ennen vaivannut aivosumu ja ajatusten oravanpyörä on poissa.

 

Mukavuusalueellani ei tavata koko ajan uusia ihmisiä - tai ylipäätään ihmisiä. Siellä ei soi puhelin, ei piippaa tekstiviesti eikä kilahda sähköposti. En siis kuljeta kännykkää mukanani kaikkialla, missä puuhastelen. Silloin kun haluan olla kontaktissa ulkomaailmaan, valitsen ajankohdan itse. Facebookin saatan avata, mutta myös yhtä nopeasti sulkea, kun ihmisten ilkeys tai yksipuolinen, asenteellinen uutisointi hyppää liikaa silmille. Poistun mukavuusalueeltani välillä vapaaehtoistöihin ja kokouksiin. Sen kestää, kunhan kokousasiat eivät ala liikaa hallita ajatuksia ja ajankäyttöä. Tässä minulla on vielä parantamisen varaa. Kiivaan kokousillan päätteeksi ei tahdo uni tulla, kroppa käy ylikierroksilla. Tunnustan potevani myös sosiaalisten tilanteiden jälkeistä "krapulaa": jään pohtimaan, tuliko sanottua mitään järkevää, mitä olisin voinut muotoilla toisella tavalla ja mitähän muut minusta ajattelivat.

Mukavuusalueelleni ei pääse jakkupuvussa, korkkareissa, rintsikoissa, sukkahousuissa ja stringeissä. Täällä rakastetaan villapaitoja, kerrastoja, verkkareita ja mummoalkkareita. Geelikynsille ei ole käyttöä, mutta ripsenpidennykset olisivat ihan kivat. Synttärit, polttarit, nimpparit,karonkat, kihlajaiset ja muut kissanristiäiset kierretään kaukaa. Parasta on tavallinen arki, ja siitä pysyköön pönötys kaukana.

Mukavuusalueellani ei soi eurodisco, hiphoppi, ei vongu sastinpiiperit, selintionit tai jannikabeet. Jos jotain musiikkia kaipaan, on se melodista. Kotimaista iskelmää, latinorytmejä, ehkä mausteena ripaus suomiräppiä. Mutta mieluiten toki kuuntelen hiljaisuutta ja luonnon ääniä. Tuulen huminaa hormeissa, nukkuvan kissan kuorsausta. Silloin kun asuin yksin, minulla ei ollut ollenkaan tv:tä eikä radiota, en tarvinnut. Nyttemmin olen tehnyt myönnytyksiä perhesovun nimissä.

 Minun mukavuusalueeni voi olla kylmä. Kylmyydestä selviää lämpöisillä vaatteilla, villahuovilla ja koivuhaloilla. Ajoittain voi olla myös pimeää, mutta valot on keksitty. En siis tunne kaukokaipuuta lämpimiin maihin, pois Suomesta tai edes pois kotikonnuilta. Olen paikkauskollinen, juurtunut tänne susirajalle. Siitä on vuosikymmeniä, kun olen viimeksi käynyt ulkomailla - taisi olla yläasteen leirikoulussa viimeisin ulkomaanreissu. En uhkaa joidenkin julkkisten tapaan muuttaa maasta pois, vaikka joku inhokkini valittaisiin presidentiksi. Eurokansalaista minusta ei saa tekemälläkään. Mukavuusvöhykkeelläni puhutaan savvoo, hiljjoo ja kovvoo. Kirjakieli, stadin slangi, amerikanenglannista puhumattakaan, käyvät korvaan ja tuovat epämukavuuden aivan iholle.

Mukavuusalueellani tuoksuu niitetty heinä, hevosenlanta, kielot, perunankukat, multa, juhannusruusut kesäyössä sekä saunan piipusta nouseva savu. Silloin tunnen olevani kotona.