En vielä nuolaise...

 ...ennen kuin tipahtaa.

Eilen oli ensitutustumiseni osteopatiaan. Käynnillä keskityttiin lähinnä etsimään johtolankoja siihen, mikä minussa voisi olla vialla. Vaivojanihan on arvuuteltu jo lähestulkoon vuosi ja hoidettu hyvinkin monella eri diagnoosilla. Lääkäreiden mielestä kipuni aiheuttaa artroosi, eli ensimmäisen asteen lonkkien nivelrikko. Sen mitä itse olen kroppaani kuulostellut, niin en ihan täysin osta tätä diagnoosia. Liian helppo.

Fyssarit sentään edes vähän yrittävät paneutua muuhunkin, kuin siihen mitä röntgenkuvissa näkyy. Ja eilen huomasin, että osteopaatti on aika pitkälti fyssarien linjoilla. Yksi iso tekijä vaivoissani näyttää todellakin olevan yliliikkuva si-nivel. Osteopaatin mukaan se on ihan top3 joukossa niistä, mitä hän on urallaan nähnyt. Ja kun nivelet lonksuvat lantiossa holtittomasti, niitä tukevat nivelsiteet ja lihakset ylikuormittuvat ja tulehtuvat. Toinen, täydentävä selitys voisi olla iskiashermon tavallisesta poikkeava kulkureitti piriformislihaksen kohdalla. Molemmat selitykset tuntuivat järkeenkäyviltä, ja näitä samoja asioitahan oli väläytelty jo fysioterapiassa. Tuntuu vaan, että ongelmana kunnallisella puolella on se, ettei siellä ole oikein resursseja (tai osaamista) näitä vaivoja hoitaa. Muuten kuin antamalla jumppaohjeita ja pari kertaa kuussa kyselemällä, miltä tuntuu.

Pääsin myös hoitopöydälle käsittelyyn. Selin ja vatsallaan makaaminen ei tuttuun tapaan onnistunut jäätävän kivun takia lainkaan, joten hoito tehtiin kylkiasennossa. Minä keskityin vain hengittelemään, enkä tarkalleen ottaen rekisteröinyt, mitä hoitaja teki. Näpräsi jotain oikean jalan kimpussa. Hoitosession jälkeen sain ohjeeksi tarkkailla vointia, ja mielellään ihan kirjata ylös, miten kroppa siihen reagoi. Pienetkin edistymisen askeleet tuli merkitä muistiin, sillä kipuun helposti turtuu niin ettei edistysaskelia välttämättä huomaa.

Ja tarkkailua tässä on tehty eilisestä lähtien. En illalla uskaltanut vielä kirjoittaa tänne muistiin mitään, halusin ensin nukkua (tai valvoa) yön yli, jotta olisin varma ovatko tuntemukseni oikeita. Tässä vaiheessa osaan jo sanoa, että osteopaatin käsittelyllä oli oikeansuuntaiset vaikutukset. Eilinen loppupäivä oli huomattavasti aikaisemia kivuttomampi. Pystyin olemaan jalkeilla ja kävelemään pidempiä matkoja kuin aiemmin. Lepokipu oli vähäisempää ja erityyppistä kuin ennen hoitoa. Raastavan ja repivät hermokivun sijaan se oli enemmän sellaista väsyneiden lihasten jomotusta, jota siedän huomattavasti mieluummin. Yön nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin. Eli tällä hetkellä ihan positiivisilla fiiliksillä olen osteopatian suhteen. Kontrollikäynti on ensi viikolla.

Isäntä oli kaupunkireissulla mukana hoitamassa omia asioitaan, ja poikettiin siinä puolen tunnin luppoajalla kahvilassa päiväkahveilla. Siis ihan oikeassa Kahvilassa, ei missään teboililla persvakorekkakuskien seassa. Mies otti tosi hyvännäköisen paastopaistisämpylän ja itsekin tavoistani poiketen halusin kahvileivän. Joulutortun! Oli kyllä elämäni paras joulutorttu, siitä maistoi, että voita ei ollut säästelty leivonnassa. Täyskymppi. 

Hevoset saivat kaupunkituomisina uudet rehukauhat, sitä pystyssä seisovaa mallia ja kisuleille toin paketillisen kissanminttuleluja ja raksuja. Vaihteeksi siis hyvä päivä, kaikin puolin.

Piikillä

 Keskiviikkoaamu valkeni tällä kertaa lääkärin vastaanotolla. Kipu yltyi eilissäpäivänä niin sietämättömäksi, että oli otettava luuri käteen ja soitettava terkkariin. Lääkäri (rouva itäistä syntyperää) tökki sormella lantion seutuani sieltä täältä, ja oikean kohdan löydettyään tuikkasi kankkuun pitkävaikutteista kortisonia. Kaksi uutta särkylääkettä vaihdettiin kokeiluun. Niin, ja hän kirjoitti lähetteen ortopedille, VIIMEIN, on tätä puoli vuotta jo odotettukin! Kiireettömänä se tietenkin menee, joten kutsua saanee venata vielä tovin.

 

Kotona kuulostelin vointiani, ja harkinnan jälkeen päätin käydä ajamassa Juipilla pikaisen kärrylenkin. Kyydissä istuminen ei taaskaan tuntunut missään, mutta tallissa varusteita purkaessa piti jo purra hammasta. Tallityöt kun siihen päälle hoitelin, niin olinkin valmis lysähtämään petiin pitkäkseen.

Illan luottamustoimet joudun jättämään väliin, ei minusta ole auton rattiin nyt.

Joten melko pieniä ovat tämän päivän kivat asiat, mutta ei nyt ihan ilman jääty. Lohtuherkuksi löysin lakritsivanukasta, uutta, tarjouksessa ja ihan nam. Hymyyn antavat aihetta myös hyvät uutiset Jenkkilän suunnalta: Make America Great Again!

Synkkänä ja myrskyisenä yönä

 Viime yö oli levoton. Joskus aamun pikkutunneilla heräsin tuttuun repivään poltteeseen lonkan ja säären seudulla. Yritin vaihtaa asentoa mukavampaan, mutta tuloksetta. Vanhin kissoista huomasi tuskaisen hereillä oloni ja alkoi pyytää ulos. Nousin sängystä ja köpöttelin päästämään sen pyyntireissuilleen. Ulko-ovella oli vastassa melkoinen myteri, mutta sinne kissareppanan oli päästävä. 

Palasin petiin, vaan uni ei tullut. Kun makasin aivan hiljaa kyljellään polvi kainalossa, kipu hieman hellitti. Kun liikutin kroppaani, se voimistui. Myrskytuuli ropisteli pisaroita ikkunaan ja viima vonkui leivinuunin hormeissa. Toinen kissoista heräsi, venytteli ja naukui pihalle. Nousin ylös ja pimeässä hapuillessani totesin että sähköt ovat poikki.

 

Päästettyäni kissan ulos myrskyn sekaan, yritin taas nukkumista. Ei löytynyt sitä untuvaista hyvänolon tunnetta, joka olisi johdattanut torkkujan unten maille. Yritin hengitellä syvään, etten hermostuisi. Jännä, miten aamuyön tunteina ajatukset tahtovat kiertyä negatiivisen ympärille. Kelasin mielessäni koko viikon ikävät velvollisuudet, mahdolliset myrskytuhot, sähköttä sulavat pakastimet, oman kurjan vointini. Voi perseen suti. Saisivatko päivänvalolla ikävät asiat näin suuret mittasuhteet, tuskin?

Lopulta sain unen päästä kiinni, tai ainakin luulen nukkuneeni silloin kun herätyksen kilinä upposi tajuntaani. 

Vahva, tumma kahvi ja mustikkamuffinsi paransi oloa hieman. Aamutallista selvittyäni tartuin tuumasta toimeen ja varasin ajan osteopaatille.

Saahan sairas valittaa?

 

 

Yksi, kaksi, kolme, neljä kuukautta siihen, kun pitäisi pystyä taas tarttumaan työn syrjään kiinni. Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta. Ei henkisesti, mutta fyysisesti. Olen kärsinyt parin vuoden ajan yhä pahenevasta lonkan ja säären kiputilasta, jolle ei oikein selkeää diagnoosia ole keksitty. On arvuuteltu noidannuolta, lumbagoa, lihasspasmia, iskiasta, piriformista, lonkan bursiittia, hermojuuren ahtaumaa, SI-nivelen yliliikkuvuutta, lonkan kulumaa, reumaa ja ties mitä kaikkea muuta. Tepsivää hoitoa ei ole löytynyt, julkisen puolen vastaus on ollut suurin piirtein luokkaa se on voivoi. Silloin on ollut pakko sanoa myös työnantajalle että voi voi, minusta ei nyt ole töihin.

Kipu on aaltoileva ja juonikas. Se saattaa antaa ihmisparan kellua hyvän olon tunteessa hetken, niin että siinä ehtii unohtaa edes raihnainen olevansa. Sitten yksi harkitsematon liike, askel tai kurotus, niin tadaa, tuo repivä, raastava ystävämme on taas päällä. Liikkuminen pahentaa, lepo helpottaa. Paitsi ei selällään makuu kuin ihan joinakin satunnaisina päivinä. Istuminen on yleensä jees, mutta ei autolla ajaminen. Saunominen sulattaa tuskan pois, mutta saunan jälkeen se ilo kostautuu. Kylmä tekee tänään hyvää, mutta huomenna taas huonoa. Venyttely helpottaa paitsi määrättyinä hetkinä pahentaa. On tosi vaikea suunnitella elämäänsä muutamaa tuntia pidemmälle, kun ei osaa ennakoida kipupirulaisen oikkuja. Ja jatkuva varuillaan olo saa kropankin sinkeäksi kuin viulun kieli.

Särkylääkettä menee, vatsa kärsii, tuoden vain hetken helpotuksen. Eikä kovimpiin kipupiikkeihin edes sitäkään. Vahvempia, opiaattipohjaisia kipulääkkeitä en pysty käyttämään, ne saavat pöntön niin sekaisin, että näen liskoja valveilla ollessakin. Myös monenlaista manuaalista hoitoa on kokeiltu. Terveyskeskuksen fyssarilla olen ravannut kokeilemassa aina uusia ja uusia jumppaliikkeitä. Yleensä olen jo hoitopöydälle käydessäni niin kipeä, että varpaankin liikutus sattuu.

Olen käynyt kalevalaisessa jäsenkorjauksessa laitattamassa pohjeluuta paikoilleen ja lantiota suoraksi. Muutaman päivän ajan tuntuikin paremmalta, mutta sitten kivut palasivat. On hierottu hermoratoja, muokattu lihaksia, laseroitu, haudottu merisuolalla, jääpussilla, lämpökääreillä, BackOnTrackilla, teipattu, hölvätty linimenteillä, tuettu tukivyöllä, venytetty ja vanutettu, mutta silti olen edelleen kipeä.

 

 

Vain osteopatia on vielä  kokeilematta (kukkaisterapian ja yksisarvishoitojen yms. lisäksi). Täytyy varmaan tutustua paikalliseen palvelutarjontaan ennenkuin heitän hanskat tiskiin ja hommaan rollattorin.

Vaivaisuus on toki opettanut arvostamaan pieniä hyviä asioita. Kivuton hetki tuntuu välillä luksukselta, samoin kunnon unet huonosti nukutun yön jälkeen. Arkisten projektien loppuun saattaminen näyttäytyy työvoittona, josta osaa olla kiitollinen. Sellainen toive tulevaisuudelta olisi, jos vielä joskus kykenisi hevosen selkään. Ihan vielä en haluaisi Arttu Wiskarin tavoin todeta että Tässäkö tää oli, meikäläisen elämä. 

Elämä opettaa - jos ei muuta, niin hitaasti kiiruhtamaan

 

 

Iltapäivän hämärä hiipii huoneisiin aina vaan aikaisemmin. Pötköttelen kamarin petillä kuumavesipullo kyljessä, lempparivillaviltin ja kahden kissan alla. Telkussa suloisenkärttyinen Dr. Now sättii potilasta, jonka painonpudotus on mennyt reisille, kirjaimellisesti. Hengenvaarallisesti lihava kuuluu niihin harvoihin sarjoihin, joita säännöllisemmin seuraan. Onhan se sosiaalipornoa, kieltämättä, välillä surkeine ihmiskohtaloineen, mutta myös toivoa tuovaa on nähdä, kuinka kovalla työllä ja tahdonvoimalla ihminen voi muuttaa elämänsä kurssin parempaan ja terveempään suuntaan.

Itselleni ei ole itsestäänselvyys heittää keskellä päivää pitkäkseen ja telkkarin ääreen. Luterilaisella työnetiikalla marinoitu mieleni ei vielä viisi vuotta sitten olisi taipunut ollenkaan sellaiseen - ehtii sitä yösydännä maata, tai viimeistään haudassa. Mutta, olen opettelemalla opetellut välillä hölläämään, rauhoittumaan aina kun siihen on tilaisuus. Tosin viime aikoina myös pakon sanelemista syistä, kun ruumiinvaivat eivät anna tehdä paljoa kerrallaan.

Tämän päivän kipupiikki osui - kuinkas muutenkaan - kauppareissuun. Apteekkiasiat vielä hoituivat, siellä kun oli istuimet reseptitavaraa jonottaville. Kaupan lihahyllyille päästyäni tuntui jo lonkanseutu olevan kypsää kauraa. Keräsin tärkeimmät ostokset ripeästi koriin, ennen kuin oli pakko lähteä köynnöstämään kohti kassajonoa. Juomahyllyt olisin halunnut tutkia tarkemmin, sillä ne ovat tässä lähikaupassa kiitettävän monipuoliset. Koukin ohikulkiessani vain pari tölkkiä vissyä ja saunailtojeni pahetta, inkivääriolutta. 

Nyt siis lepäilen ja odottelen lonkkapirulaisen rauhoittumista. Tämän päivän listalla olisi vielä kylppärin pesu. Vaikka olen tällä hetkellä päivät kotona, kalenterissa vain muutamia pakollisia menoja, kaipaan elämääni väljää suunnitelmaa, ohjelmaa, rakennetta. Nimenomaan väljää, ei mitään minuuttiaikataulua. Olen ohjelmoinut pääkoppani siihen, että jokaiseen päivään kuuluu yksi "have to do"- juttu ja sen palkkiona yksi mukava asia. Tänään "have to do" on kylpyhuoneen kaakelien jynssäys lattiasta kattoon. Päättyköön päivä sitten lämpimään suihkuun puhtaanraikkaassa pesutilassa ja päälle kylmä sitruunavissy.