maanantai 31. tammikuuta 2022

Juurilla

 Eräänä päivänä mietin, että onpa hassua, kun tunnen hevosteni polveutumisen kuudessa, seitsemässä sukupolvessa, mutta oman sukuni vaiheet ovat tiedossa hädin tuskin isovanhempiini saakka. Tokihan mummi ja ukki saattoivat elossa ollessaan kertoa jotain omista juuristaan, mutta ehkä asiat eivät silloin tuntuneet niin tärkeiltä, että olisivat jääneet mieleen. Harmi.


 

Niinpä läksin viimein selvittelemään, edes pääpiirteittäin, mistä olen oikein lähtöisin. Netistä löytyy sukututkimusohjelmia, joilla voi päästä alkuun, mutta minua eivät kauheasti houkuta kaupalliset, rekisteröitymistä vaativat sovellukset. Toinen lähde ovat tietenkin vanhat kirkonkirjat ja muut historialliset arkistot, joita nykyisin on digitoitu myös sähköiseen muotoon. Haasteena on tosin se, että tekstit ovat 1800-luvulta taaksepäin enimmäkseen venäjänkielisiä.

Netin avulla pääsin kuitenkin sen verran jyvälle sukuni historiasta, että tiedän nyt isäni suvun elelleen ja levittäytyneen aivan itärajan tuntumaan, osittain Venäjän puolelle jääneellä alueella. Kantaisäni Olof on syntynyt vuonna 1655 Nuorajärven kylässä, joka sijaitsee hyvin lähellä oman isäni syntymäpaikkaa. Ei siis ole kauas omena puusta pudonnut.

Äidin sukupuu tarjosikin sitten toisen yllätyksen. Kantaisä Mihail vaikutti 1500-luvulla tässä samaisessa pitäjässä, muutaman kymmenen kilometriä nykyisestä asuinpaikastani länteen. Suku on seudulla laaja, ja niinpä jopa kantatila, josta minunkin mökkini on lohkottu, oli 1800-luvulla erään kaukaisen sukulaiseni nimissä. Ilmankos näillä pihatantereilla käyskentely onkin tuntunut aina niin hyvältä, aivan kuin tänne kuuluisin!

tiistai 25. tammikuuta 2022

Tilikirjoja ja siemeniä

 Kummeli-reportteri Mauno Ahosen sanoin nyt tulee 

PIKARAPORTTI:


Ulkona on niin huikaisevan hieno kevättalvinen auringonpaiste, että minun pitäisi olla siellä puuhastelemassa jotain. Mutta en voi. Tehtäväksi saamallani yhdistyksen kirjanpidolla alkaa dedlainit täyttyä, niin pitkään olen sitä lykännyt "sopivampiin hetkiin". Milloin oppisin, että sellaisia hetkiä ei koskaan kuitenkaan tule?

Sisäisen aurinkoni saa loistamaan eilen postilaatikosta löytynyt paketti. Siinä on hetkeksi siemenpusseja puristeltavaksi: tomaattia, kurkkua, yrttejä ja melonia...


 

Sopisiko Ananastomaatti asuttamaan kasvihuoneen päätyseinää ja Lakritsikasvi kurkkimaan kurpitsapenkin väliin? Alkaa kuulostaa viljelysuunnitelmalta.

tiistai 18. tammikuuta 2022

Keskitalven mietteitä

Talven ollessa ankarimmillaan minulle tulee yleensä halu erakoitua. Ihan selvästi alkavat kaikki sosiaaliset kontaktit tuntua väkinäisiltä ja mielessä asustaa toive, että saisin vain olla rauhassa kaikelta. Luulen, että nykymaailman jouluun liitetty yltiösosiaalinen hössötys on se viimeinen pisara, jonka jälkeen haluan vetäytyä vain itseeni. 

Messengerin ja Facebookin jatkuva pimputus ärsyttää niin, että laitan välillä puhelimen äänettömälle. Ei minua kiinnosta nyt peukuttaa tai kommentoida. Kokonaan en silti somepaastoa pidä, kyllä blogeja lueskelen paljonkin, nyt kun siihen on vielä aikaa. Tai ainakin uskottelen itselleni niin, tekemistähän olisi yhtä sun toista. Muun muassa erään yhdistyksen kirjanpito odottaa työpöydällä, aloittamista vaille valmiina. Oma blogin kirjoittelu vaan on jäänyt vähemmälle. En oikein saa tulkittua tuntojani sanoiksi, joten olkoon.


 

Toisaalta tässä hiljaiselossa on ollut  tosi ihanaa, kun pystyy nauttimaan aivan tavallisista arkisista asioista. Puuhellan lämmöstä kasvoilla, hitaasti haudutetun ruoan mausta suussa, puhtaista vaatteista iholla kylvyn jälkeen. Kun elämä on hektisempää, näille asioille ei ole aikaa, eikä välttämättä edes kykyä niitä aistia. Ajatukset ovat jo seuraavassa päivässä, tulevissa tehtävässä, tekemättömissä töissä, odottavissa velvollisuuksissa, toisten ihmisten sanomisissa ja tekemisissä.

Kevätaurinko on se ihmelääke, joka saa fiilikset muuttumaan ja suuntautumaan kohti ulkomaailmaa. Luulen että parin kuukauden päästä tekee taas mieli tavata ihmisiä (jos korona suo) ja olla sosiaalisempi. Ja siinähän ne sitten työtkin alkavat. Isäntä kyllä totesi jo viime viikolla, että valon sävy on ulkona muuttunut...kevättä kohden taidetaan olla kääntymässä.

Tietenkin mielialaan vaikuttaa myös fyysinen vointi. Kipu väsyttää ja väsymys saa käpertymään peiton alle. On isoja eroja päivissä, miten raskailta arkiset askareetkin tuntuvat. Kun lonkkaa vihloo, heinäpaalin kantaminen tai kottikärryn työntäminen tuntuu kovalta ponnistukselta. Kivuttomampana päivänä kaiken voisi tehdä melkein juosten. Oman heikkouden ja raihnaisuuden näkeminen ei tietenkään mieltä ylennä. En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka väittävät, että ikä on vain numeroita. On se kuulkaa vähän muutakin: kuluneita niveliä, heikentyviä lihaksia ja rapistuvia hermoratoja. Vaikka miten yrittäisi, niin ei jalka nouse samaan malliin kuin parikymppisenä. Ja tämä pitää vain hyväksyä.


 

Terveydestä ja sairaudesta puheen ollen, pääsin vihdoin, kahden vuoden tinkaamisen jälkeen sinne magneettikuvaukseen. Se oli eilen. Oikeastaan yllättävänkin miellyttävä kokemus, vaikka jotkut sitä kammoavat. Hyvähän siinä pedillä oli köllötellä, lämpimässä turvallisessa "luolassa", taustalla unettava jyminä ja papatus, mitä magneettilaitteet pitivät. Ihan hilkulla olin nukahtaa, mutta juuri silloin kuvaus oli ohi.

Eihän tämä tutkimus tietenkään itsessään mitään korjaa, mutta toivottavasti sieltä löytyisi jotain, mikä antaisi oikean selityksen näille vaivoille. Niin monta diagnoosia eli arvausta olen tähän päivään mennessä saanut. Ihan riippuu "tutkivasta" lääkäristä, onko kipu peräisin nivelistä, lihaksista vai hermoista. Tai onko ylipäätään ongelma rangassa, SI-nivelissä vai lonkassa. Itse kokisin, että sekä että.

tiistai 4. tammikuuta 2022

Murheellinen vuoden alku


 

 Ei päästy vaihtamaan vuotta kovin iloisissa merkeissä tällä kertaa. Huolena ovat olleet niin läheisen ihmisen kuin eläintenkin sairastelut. Läheiselle voi tietenkin toivoa vain nopeaa hoitoon pääsyä ja tepsivän lääkityksen löytymistä kipuihin. Keskimmäiselle kissalle sain lääkäriajan välipäiville. Sillä on edessä isompi remontti suussa, kunhan saadaan tulehtuneet hampaat ja ikenet ensin antibiooteilla rauhoittumaan.

Vanhimman kissan kanssa yhteinen aikamme sen sijaan täyttyi. Sen pitkälle edenyt syöpä tuli siihen vaiheeseen, että nieleminen alkoi käydä vaivalloiseksi. Raskain sydämin vein sen viimeiselle piikille eilen.


 

Tuntuu että luontokin suree kanssamme. Uudenvuodenpäivänä raskas usva riippui aivan puiden latvoissa asti ja teki maisemasta tasaisen harmaan. 

Harmaa tuntuu tähän hetkeen oikealta väriltä, sillä enempää en pysty asiasta vielä sanoittamaan enkä kuvittamaan.

Kesän viimeiset mattopyykit

  Nämä ihanat elokuun hellepäivät olen käyttänyt pesemällä loput huushollimme matot. Laiskuuttani en lähtenyt kylän matonpesupaikalle, vaan ...