Talven ollessa ankarimmillaan minulle tulee yleensä halu erakoitua. Ihan selvästi alkavat kaikki sosiaaliset kontaktit tuntua väkinäisiltä ja mielessä asustaa toive, että saisin vain olla rauhassa kaikelta. Luulen, että nykymaailman jouluun liitetty yltiösosiaalinen hössötys on se viimeinen pisara, jonka jälkeen haluan vetäytyä vain itseeni.
Messengerin ja Facebookin jatkuva pimputus ärsyttää niin, että laitan välillä puhelimen äänettömälle. Ei minua kiinnosta nyt peukuttaa tai kommentoida. Kokonaan en silti somepaastoa pidä, kyllä blogeja lueskelen paljonkin, nyt kun siihen on vielä aikaa. Tai ainakin uskottelen itselleni niin, tekemistähän olisi yhtä sun toista. Muun muassa erään yhdistyksen kirjanpito odottaa työpöydällä, aloittamista vaille valmiina. Oma blogin kirjoittelu vaan on jäänyt vähemmälle. En oikein saa tulkittua tuntojani sanoiksi, joten olkoon.
Toisaalta tässä hiljaiselossa on ollut tosi ihanaa, kun pystyy nauttimaan aivan tavallisista arkisista asioista. Puuhellan lämmöstä kasvoilla, hitaasti haudutetun ruoan mausta suussa, puhtaista vaatteista iholla kylvyn jälkeen. Kun elämä on hektisempää, näille asioille ei ole aikaa, eikä välttämättä edes kykyä niitä aistia. Ajatukset ovat jo seuraavassa päivässä, tulevissa tehtävässä, tekemättömissä töissä, odottavissa velvollisuuksissa, toisten ihmisten sanomisissa ja tekemisissä.
Kevätaurinko on se ihmelääke, joka saa fiilikset muuttumaan ja suuntautumaan kohti ulkomaailmaa. Luulen että parin kuukauden päästä tekee taas mieli tavata ihmisiä (jos korona suo) ja olla sosiaalisempi. Ja siinähän ne sitten työtkin alkavat. Isäntä kyllä totesi jo viime viikolla, että valon sävy on ulkona muuttunut...kevättä kohden taidetaan olla kääntymässä.
Tietenkin mielialaan vaikuttaa myös fyysinen vointi. Kipu väsyttää ja väsymys saa käpertymään peiton alle. On isoja eroja päivissä, miten raskailta arkiset askareetkin tuntuvat. Kun lonkkaa vihloo, heinäpaalin kantaminen tai kottikärryn työntäminen tuntuu kovalta ponnistukselta. Kivuttomampana päivänä kaiken voisi tehdä melkein juosten. Oman heikkouden ja raihnaisuuden näkeminen ei tietenkään mieltä ylennä. En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka väittävät, että ikä on vain numeroita. On se kuulkaa vähän muutakin: kuluneita niveliä, heikentyviä lihaksia ja rapistuvia hermoratoja. Vaikka miten yrittäisi, niin ei jalka nouse samaan malliin kuin parikymppisenä. Ja tämä pitää vain hyväksyä.
Terveydestä ja sairaudesta puheen ollen, pääsin vihdoin, kahden vuoden tinkaamisen jälkeen sinne magneettikuvaukseen. Se oli eilen. Oikeastaan yllättävänkin miellyttävä kokemus, vaikka jotkut sitä kammoavat. Hyvähän siinä pedillä oli köllötellä, lämpimässä turvallisessa "luolassa", taustalla unettava jyminä ja papatus, mitä magneettilaitteet pitivät. Ihan hilkulla olin nukahtaa, mutta juuri silloin kuvaus oli ohi.
Eihän tämä tutkimus tietenkään itsessään mitään korjaa, mutta toivottavasti sieltä löytyisi jotain, mikä antaisi oikean selityksen näille vaivoille. Niin monta diagnoosia eli arvausta olen tähän päivään mennessä saanut. Ihan riippuu "tutkivasta" lääkäristä, onko kipu peräisin nivelistä, lihaksista vai hermoista. Tai onko ylipäätään ongelma rangassa, SI-nivelissä vai lonkassa. Itse kokisin, että sekä että.
