Miten horros selätetään

 Välipäiviä eletään, ja tämähän on yleensä se hetki, kun joulu saa meidän mökistä väistyä pois. Raivaan joulukoristeet odottamaan seuraavaa aattoa ja kannan kuusen ulos hevosten pureskeltavaksi. Kynttilät ja lyhdyt saavat jäädä vielä pakkaspäivien iloksi.

Tässä kohtaa vuodenkiertoa huomaa myös selvästi, miten unen tarve on kasvanut. Ei riitä enää kahdeksan tuntia, vaan yhdeksän tai kymmenen tunnin unet tarvitaan, että päivällä vireystila säilyy ja ylipäätään saan otetta mistään. Minulla onkin tapana hevosten hoidon ja aamupalan jälkeen käydä vielä petiin pötkölleen katselemaan telkkarista jotain tyhmää sarjaa. Siinä sitten uni tulee, jos on tullakseen.

On luksusta, että voin toistaiseksi työrytmini puolesta näin tehdä. Hintana on kuitenkin se, että kesäkaudella minulla ei ole lainkaan lomaa, työpäivät venyvät pitkiksi ja työviikkokin toisinaan kuusipäiväiseksi. Mutta silloin jaksaakin paremmin. Kun kevät etenee ja aamut valkenevat, alkaa sisäinen kello herättää jo ennen puhelimen pirinää, eikä enempää unta ruumis kaipaa. Päikkäreiden ottaminenkin alkaa tuntua kevään kirkkaina päivinä luonnottomalta.

Joinakin vuosina - ei aina - fyysiseen talvihorrokseen liittyy minulla myös kaamosmasennuksen oireita. Elämänhalun katoamista, tarkoituksettomuuden tunteita, alakuloisuutta. Näihin tuntemuksiin ei edes nukkuminen auta, vaan tarvitaan muita keinoja. Kirkasvalolamppu on yksi alakulon torjuja, josta olen huomannut olevan apua. Vitamiineja syön purkista läpi talven, mutta myös hedelmien mieliteko aivan pimeimpänä aikana kasvaa. Appelsiineja, klementiinejä, omenoita...voisin mättää kilokaupalla. Jännä juttu, että suklaata ei niinkään tee mieli tavallista enempää.

Tärkeä keino suunnata ajatukset valoisampaan suuntaan on tietenkin luonto ja ulkona liikkuminen. En voisi kuvitella eläväni ilman metsiä, peltoja ja järveä ympärilläni. Silloin kun ratsastin aktiivisemmin, aivan parasta talviterapiaa oli lähteä kahlailemaan hevosen kanssa hankeen tai käppäilemään pitkin talvisia metsäteitä. Tällä hetkellä tallissa ei ole ratsuksi käypää hevosta, kun pojat ovat liian nuoria siihen, mutta kyllähän kärryilläkin pääsee luontoa lähelle. Pitkin pellonreunoja ajellessa on ihanaa tarkkailla eläinten jälkiä ja liikkeitä. Harvoin ajelulta pääsee kotiin niin, ettei vähintään yksi pupu pomppaa pakoon hevosen edestä. Näillä nurkilla liikuskelee jänisten lisäksi kauriita, kettuja, näätiä, supikoiria ja kylläkin myös susia, ilveksiä ja villisikoja, joita en toivoisi lenkillä kohtaavani.

Talvisin tykkään lueskella netistä blogeja, kesäisin siihen ei ole aikaa. Kiinnostava aihepiiri ja rento tapa kirjoittaa saa usein blogistin innostuksen tarttumaan itseenkin. Olipa aiheena sitten hevosharrastus, käsityöt tai puutarhanhoito. En ole kovin ahkera romaanien lukija ja toisaalta olen kyllästynyt nopeatempoiseen, ja usein myös pahantahtoiseen someen, kuten facebookiin. Mutta blogit ovat se hyvää mieltä tuova juttu. Juuri parhaillaan selailen läpi puutarha-aiheisia kirjoituksia, ja kyllä - sormet syyhyävät ottaa siemenluettelot esille ja alkaa suunnitella kevään kylvöjä ja perennapenkkien uusimista.

 

Vaikka on helppo marmattaa syksyn pimeydestä ja talven kylmyydestä, kyllä kaikki neljä vuodenaikaa ovat tervetulleita. En viihtyisi paikassa, jossa olisi ainainen kesä ja lumesta ei tietoakaan. Kaikissa vuodenajoissa on oma viehätyksensä ja kovin vaillinnaiseksi jäisi vuodenkierto, jos sieltä syksy tai talvi puuttuisi kokonaan. Minulla on selvästi pohjoinen mielenlaatu. Jos miettii vaikka matkustamista, niin ei minua kiehdo etelän lämpö, vaan suuntaisin mieluummin pohjoiseen. Lappiin, Siperian tundralle, Islantiin, Grönlantiin. Eipä silti, ei minua matkakuume pahemmin polttele mihinkään suuntaan, vaan olen ihan tyytyväinen tässä, itäsuomalaisessa maisemassa oman mökin seinien sisällä.

Tuli valkea joulu

 Ei voisi aaton aaton aamuun herätessä parempaa joulusäätä toivoa: aste pari pakkasta ja puhtaan luminen maisema. Luonnon tarjoamat puitteet joulun vietolle olivat mitä parhaimmat. Kuusi tuotiin tupaan ja koristeltiin iltapäivällä. Kinkku tuoksui uunissa. Öljykynttilöitä sytytettiin lyhtyihin, niin että pihamaakin sai jouluvalaistuksensa.

Aattona sitten oikeastaan vain oltiin. Tämä koronavuoden jouluaatto oli meille, kuten varmasti monelle muullekin perheelle poikkeuksellinen. Ei tehty vierailuja sukulaisiin, ei nautittu jouluaterioita isolla porukalla. Kahdestaan oltiin ja koetettiin päästä oikeaan tunnelmaan. Jostain syystä joulumielen löytäminen on vain tullut vuosi vuodelta vaikeammaksi. Kauas ovat jääneet lapsuuden ikimuistoiset joulut paukkupakkasineen, korkeine hankineen ja pukin odotuksineen! Vielä nuorena aikuisenakin jouluun osasi jotenkin laskeutua. Kun elämä oli hektistä ja ehkä vähän takkuistakin, aatto ja joulun pyhät toivat selkeän pysähdyksen ja odotetun juhlan tunnun arjen keskelle. Arkihuolet unohdettiin muutamaksi päiväksi, levättiin ja yritettiin nauttia siitä, etteivät työt painaneet hartioilla tai velvollisuudet kolkutelleet takaraivossa.

Viime vuosina, kun elämä on muutenkin seestynyt, samanlaiseen fiilikseen on ollut vaikeaa päästä. Joulun aikaan on liittynyt ehkä myös jonkinlaista alakuloa. Joulu on ollut muistutus siitä, miten nopeasti vuodet vierivät; vastahan tässä edellistä joulua vietettiin. Se on ollut muistutus omasta kuolevaisuudesta, kun jälleen lasketaan vuosi enemmän ikää ja aavistuksen vähemmän terveyttä ja voimia. Syntymäpäivät on helppo unohtaa ja sulkea pois mielestä, mutta joulua ei voi samalla tavoin sivuuttaa.

 

 

Toki tähänkin  jouluun kuului myös hyvän olon tunnetta. Aattona saunaa lämmittäessä sytyttelin kynttilöitä lyhtyihin ja istuin saunan kuistille katselemaan ja kuuntelemaan pimenevää iltaa. Oli hiljaista, vain vaimea koiran haukku kantautui jostain lähitaloista. Ymmärsin, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. On onni, että minulla on tällainen paikka kaukana kaupungin melskeestä ja valosaasteesta. Aina tämä elämän kerrostalokaksiossa voittaa. Joku viihtyisi varmasti sielläkin, mutta minä en.

Jouluruoka oli jälleen hyvää ja sitä oli sopivasti. Viiden kilon kinkku riitti meille kahdelle juuri Tapaninpäivään, ja loppui samaan aikaan lanttulaatikon ja rosollin kanssa. Suklaata tuli syötyä yksi lahjarasiallinen, eikä enempää edes kaipaisi. Huomenna voidaan palata arkeen myös ruokien osalta. Joulukoristeita alan pikkuhiljaa purkamaan pois välipäivinä. En ole koskaan halunnut fiilistellä niillä uuteen vuoteen, saati loppiaiseen asti. Nyt on aika kääntää katseet kohti vuoden vaihtumista ja alkaa etsiä luonnosta lähestyvän kevään merkkejä. Eikös päivänkin pitäisi olla jo hiirenhyppäyksen pidempi?

Seisauksissa

 Talvipäivän seisaus, eli vuoden pimein päivä on taaskin nimensä veroinen. Harmaat pilvet ja taivaalta vihmova vesisade oikein alleviivaavat maanantaipäivän synkkyyttä. Poissa on ihana lumipeite, josta niin jo ehdin iloita, tilalla pääkalloliukkaiksi liuenneet pihamaat ja tiet. Jäälyhdyt ovat plussakelin vuoksi edelleen tekemättä, ja kohti mustaa joulua uhkaavasti mennään. Aatonaatoksi on onneksi annettu pieni lupaus pakastumisesta ja lumisateesta, joten ehkä joulufiilis tästä vielä kohoaa.

Seisauksissa on tällä hetkellä myös hevostelu; eihän kengättömin kavioin ole mitään asiaa nyt liikkeelle. En ole saanut vielä tilattua Juipille takajalkojen nastabootseja. Ovat sen verran tyyris hankinta, että vähän aikaa pitää nikotella ennen kuin nettikaupan ostoskoria klikkailee. Harkinnassa bootsit ovat toki olleet jo vuosikymmenen, myös edellisille hevosille jotka osan talvikaudesta kulkivat kengittä. Mutta en oikein vakuuttunut markkinoilla olevien bootsien laadusta ja toimivuudesta. Toivotaan että tuotekehitys olisi mennyt eteenpäin ja nykyiset mallit olisivat hintansa väärtit.

Kun keli on mikä on, päätin lähteä heti aamusta kauppa-asioille. Hevosille kävin Hankkijalta muutaman säkin rehuja ja ihmisille Lidlistä loput joulupöytään tulevista ruokatarpeista. Kinkku ja lohi onkin hankittu jo männä viikolla pakkaseen. Tänään ajattelin paistaa torttuja, huomenna lanttulaatikon ja aatonaattona tehdä rosollin, graavilohen ja luumurahkan. Siinäpä meidän jouluateria hyvin pitkälti onkin.

 

Tällainen päivä vaan saa minut jotenkin käymään hitaalla. Asioihin tarttuminen tuntuu vaikealta ja unohdun  katselemaan ikkunasta sateen ropinaa ja ruokintapaikalla märkinä räpisteleviä lintuja. Edes telkkaria en ole avannut, kun hiljaisuus tuntuu sopivan tähän hetkeen paremmin. Onneksi ei ole kiirettä mihinkään, vaikka yksi päivä menisikin istuskellessa. Kiire on olotila, josta olen viime vuosina pyrkinyt pääsemään eroon, ja useimmiten onnistunutkin. Se on vaatinut valintoja, kykyä sanoa "ei" ja halua luopua rahan ja maineen tavoittelusta. Mutta olen valintoihini todella tyytyväinen. Oravanpyörä on mennyttä elämää.

Luultavasti tarvitsen tätä tyhjäkäyntiä juuri nyt, vuoden pimeimpänä aikana, sillä joulun jälkeen jatkuvat vapaaehtoistyöt, jotka vaativat yllättävän paljon energiaa. Minä väsyn ihmisten kohtaamisesta, erakkoluonne kun olen. Väsyn, vaikka toki ne kohtaamiset jotain antavatkin. 

Ja kohta onkin enää kolme kuukautta viljelykauden ja töiden alkuun. Jos sosiaalinen elämä on henkisesti kuormittavaa, niin työni kuormittaa fyysisesti. Silti rakastan sitä mitä teen, ja koen olevani juuri oikeassa ammatissa. Mikä voisi olla palkitsevampaa, kuin kylvää, istuttaa, kasvattaa ja korjata satoa, tehdä työtä luonnon keskellä ja luonnon ehdoilla, sekä nähdä joka päivä kättensä jälki. Tämän ammatin vuodenkiertoon kuuluu olennaisena osana myös talvilepo, jolloin kerätään voimia uuteen kasvukauteen. Se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä.

Ihana pyry

 Lumentulo ei loppunut yhteen päivään, vaan sitä satelee edelleen, jes! Valkoinen maa antaa ihan uutta puhtia hevosteluunkin. Pitkän syksyn jälkeen vihdoinkin voi varsalla ajella ilman pelkoa kavioiden lohkeilusta kovalla pellonpohjalla tai liukastumisesta jäisellä tiellä.

 

 

Meidän lähiajopaikat eivät ole kovin ihanteelliset. Omilla mailla voi tehdä vajaan 900 metrin lenkin, kun kiertelee pellon reunoja pitkin ja pihatietä rakennusten ympäri. Jos koukkaa naapurin pellon pientareen kautta - luvan kanssa tietenkin - matka jatkuu 1200 metriin. Oma peltomme on keväisin ja syksyisin usein vetinen, pehmyt ja upottava, koska salaojitus toimii puutteellisesti. Reittiin kuuluu myös kahteen kertaan tien ylitys ja lenkin molemmissa päissä on melko jyrkät kurvit, joten mihinkään vauhtirallitteluun tämä ajoreitti ei sovi.

 

 

Sorapintaista sivutietä on noin kilometrin pätkä päättyen venevalkamaan, ja autoja tällä välillä saattaa tulla vastaan. Tie on kapea, eikä turvallisia ohituspaikkoja ole. Lisäksi on käytössä naapurin peltotietä ja siitä risteäviä mökkiteitä yhteensä noin parin kilometrin verran. Peltotiet ovat kuitenkin melko epätasaisia traktoreiden ja työkoneiden jäljiltä, ja varsinkin kelirikkoaikaan siellä ei välttämättä pysty liikkumaan ollenkaan. 

Eli kun tallin pihasta lähtee ja kaikki sopukat koluaa kertaalleen läpi, niin lenkille tulee mittaa 7-8 kilometriä. Huono puoli on se, ettei näissä maastoissa synny ympyrälenkkiä, vaan tien pätkiä joutuu sahaamaan edestakaisin. Jos siis haluaa ajaa vaikkapa 5 kilometriä yhtäjaksoista hölkkää, se ei onnistu. Kääntöpaikkoja tai hiljentämistä vaativia risteyksiä tulee vastaan vähän päästä.

Talvisin antaa liikkumamahdollisuuksia lisää viereinen järvenselkä. Edellyttäen tietenkin, että jäätilanne on hyvä. Välillä onkin ollut aivan huipputalvia, jolloin jäällä on voinut käydä ajelemassa kuukausitolkulla. Ja avointa baanaa riittää kymmeniä kilometrejä. Mutta sitten on ollut myös näitä leutoja vuosia, jolloin järven kansi on vahvistunut vasta vuodenvaihteen jälkeen ja hetikohta jään päälle on noussut vettä. 

 

Lähimmälle raviradalle on meiltä matkaa 8 kilometriä, joten ei ole tietenkään mahdoton urakka lastata hevosta koppiin ja käydä ajelemassa siellä kunnon pohjilla. Mutta se vaatii apukäsiä, ja niitähän ei välttämättä ole aina tarjolla. Vanhemmilla ja liikennevarmoilla hevosilla radalle pystyy menemään myös kärryillä ajaen. Kilometrin siinä joutuu kopistelemaan asfaltilla mennen tullen, mutta muuten matka taittuu kyläteitä pitkin.

Juipin kanssa lenkkeillessä saa varata aikaa, kärsivällisyyttä ja lämmintä vaatetta ylle. Juippi on melko laiska ja hitakainen kävelemään, joten meidän 7 kilsan vakioreittiin menee aikaa tunnista puoleentoista. Tänään päätin riisua oriilta takakengät pois, kun sääennuste vaikuttaa myös jatkossa lumiselta. Etukenkiähän sillä ei ole enää muutamaan viikkoon ollut, kun ne tippuivat tarhan mutalikkoon. Viime lenkillä todettiin, että kuluneet hokit ja jään päälle satanut lumi on huono yhdistelmä; jalat lipsuivat ja levisivät alta, eikä kävelystä meinannut tulla yhtään mitään. 

Etujalkoihin tilaamani Scoot Bootsit ovat tulleet ja pari kertaa päässeet jo käyttöön. Kuusi nastaa pohjassa antaa ihan hyvän pidon, ja jalassakin tossut ovat meidän vauhdeissa pysyneet. Jos jäätikkökelit palaavat, taitaa olla viisainta tilata samanlaiset myös taakse. Hinta vaan on aika suolainen, 200 euroa pari. Eli neljä tossua kustantaa saman kuin vuoden kengitykset.

 

Tänään lähdettiin maastoon kuitenkin paljasjaloin. Lumi oli tasoitellut kuopat ja montut ja tiellä oli hyvä askeltaa. Uutta lunta pyrytti taivaalta ja kasteli niin hevosen selän kuin kuskin hanskatkin. Juippi eteni tuttuun verkkaiseen tahtiinsa sen puolitoistatuntisen, pyrähti sitten paluumatkalla pieneen hölkkään, kun rakennusten nurkka alkoi metsän takaa pilkottaa. Tallilla oli odottamassa lämmin lesejuoma, pari porkkanaa ja tarhassa hirnahteleva pikkuveli. Hyvä päivä, hyvä mieli!

Talven tuntua

 Aamuvarhaisella laskiessani mustaa kissaa ulos odotti oven takana iloinen yllätys: lunta! Sitä sateli isoin hiutalein niin, että maisema muuttui lopultakin kunnolla valkoiseksi. Kyllä tätä oli jo odotettu. Laitoin hevosenpojat ilman loimia tarhaan, että saavat nauttia iän ikuisten mutakokkareiden ja loskan sijaan puhtaasta lumesta. Nyt olisi hyvä hetki opetella piehtaroimaan.

 

Ulkona näyttää nyt juuri siltä kuin tähän aikaan vuodesta kuuluukin. Piti hetken aikaa ihan vain kävellä ympäri pihamaata ja ihastella. Pikkukissalle lumi oli uutta, ja varsin erikoisia loikkia ja syöksyjä nähtiin aamu-ulkoilulla. Sisälle mirri suostui tällä kertaa tulemaan maanittelematta. Liekö kylmä nipistellyt tassun pohjia.

Viikonloppuna sain sopivasti valmiiksi talven toisen neuleeni, itse suunnittelemani villapaidan. Olkoon se nimeltään vaikka "Pakkasaamu". Lankana käytin Novitan Seitsemän Veljeksen Lapintaikaa. Samasta langasta, mutta harmaan värisenä minulla on jo ennestään säärystimet. Nopea ja mukava neuloa oli tämäkin pusakka. 

 

 

Nyt taidan kuitenkin pitää käsitöistä pientä taukoa, sillä tenniskyynärpää otti itseensä tästä kahden puseron neulomisurakasta. En vaan malttanut iltaisin lopettaa ajoissa ja lepuuttaa käsiä välillä. Äidin "neulomosta" tilasin vielä ihanat kissantassu-ranteenlämmittimet, joten minulla alkaakin olla täysi varustus valmiina talven tuloa varten.

 

Vanha puulämmitteinen mökkimme on kylmillä keleillä vetoinen, ja villavaatetta tarvitaan päälle sisälläkin. Petissä pidetään tavallisen täkin päällä paksua armeijan villapeittoa lisälämmikeenä. Sen alla kyllä uni maistuu, johtuneeko siitä että viltti muistuttaa painopeittoa! Kovilla pakkasilla saattaa sisälämpö pudota uunin lämmitysten välillä +13 asteeseen. Mutta en silti vaihtaisi oloja kaupungin keskuslämmitysasuntoon! Hirsimökissä on hyvä hengittää ja kylmyyskin on tottumuskysymys. Nykyisin normaali asuintilojen +22 asteen lämpö hikoiluttaa ja saa nenän vuotamaan. Tuskinpa edes osaisin olla talvisin t-paitasillaan, kun kerrospukeutumiseen on tottunut.

Verrattomat veljekset

 Talliamme asuttaa siis tällä hetkellä kaksi suomenhevosoritta, viimekesäinen "Pentunen" ja kaksivuotias isoveli "Juippi". Pentu vieroitettiin emästään lopullisesti muutama viikko takaperin, kun emä muutti takaisin naapurikuntaan syntymämaisemiinsa.

 

Poikien yhteiselo on sujunut mutkattomasti. Ensimmäisen viikon ne viettivät tarhassa välilankojen erottamina, mutta kun mitään riidantapaistakaan ei näyttänyt syntyvän, päästin heidät samaan aitaukseen. Juippi otti pikkuveljensä todella nätisti vastaan ja kohtelee sitä hellyyttävän lempein ottein, vaikka hänellä massaa alkaakin olla jo aikuisen oriin verran. Pojat syövät samalta heinäkasalta ja isoveli vahtii vieressä, kun pikkuveli ottaa katoksessa päivänokoset.

Pentusen rohkeus on kasvanut huomattavasti isoveljen seurassa. Ilmeisesti hän tuntee olonsa turvalliseksi. Pentu antautuu hyvin ihmiselle kiinni, tulee oikeastaan ensimmäisenä veräjälle vastaan ja kulkee rauhallisesti taluttajan rinnalla talliin ja ulos. Säikkyminenkin on vähentynyt. Ainoastaan oudot esineet ihmisen kädessä pelottavat vielä. Kuten loimet ja riimut, joita yritetään sovitella päälle. Niinpä Pennulla aloitetaan aivan lähiaikoina ravihevosen esikoulu, jossa puetaan päähän suitset ja selkään silat. Yritetään tehdä opetus ajan ja ajatuksen kanssa siedättämällä, ettei turhia pelkoja jäisi näistä hevosen elämän perusasioista.

 

Juipin kanssa tehdään rauhallisia kävelylenkkejä kärryillä. Tai siis tehtäisin jos pystyttäisiin. Maa on tällä hetkellä kova ja paikoitellen liukaskin, ja Juipilta puuttuu toinen etukenkä. Painiskelen saman ongelman kanssa, kuin moni muukin hevosenomistaja: kengittäjää ei tahdo saada paikalle silloin kuin sitä eniten tarvitsisi. Olen itsekin irtokenkiä hevosilleni naulaillut - silloin joskus terveempänä ollessani - mutta nyt en uskalla edes yrittää, ettei hyvin alkanut lannneselän kuntoutuminen ottaisi takapakkia. 

Loppuviikosta, jos kusti jaksaa polkea, kokeillaan Juipille nastallisia bootseja, jotka laitoin tilaukseen. Siihen saakka jätetään valjaat naulaan, nautitaan näistä alkutalven upeista auringonnousuista, toivotaan lumisateita ja ennen kaikkea yritetään pysyä pystyssä ja ehjinä!

 

Itsenäisyyspäivää

 Itsenäisyyspäivä valkeni tyypilliseen tapaan räntäsateisen ankeana. Tai ei varsinaisesti edes valjennut, päivähän on tällä hetkellä vain lyhyt harmaa kahden pimeän välissä. Harmauden huomaa erityisesti näin pyhäpäivänä, kun vain oleillaan ja puuhastellaan tuvassa: valoja ei voi sammuttaa ollenkaan, jos haluaa nähdä edes jotain.

 

 

Itsenäisyyspäivää vietetään meillä polttamalla kynttilöitä, ottamalla siniristilippu esiin, syömällä hirvipaistia perunamuusin kanssa sekä jälkiruokana kahvia ja kookosmokkapalleroita. Siinä meidän vaatimattomat juhlallisuudet. Telkkaria tulee varmaan seurattua tavallista vähemmän. Ei sillä, että linnan juhlia olisi välttämättä ennenkään katsottu. Tällä kertaa ne jäävät järjestämättä, ja ihan hyvä niin. Kunpa säästyneet rahat saisi vielä siirrettyä vaikkapa Hurstin ruoka-apuun.

 

 

Tänään on samalla myös toinen adventti. Joulu lähestyy vääjäämättä. Joulun merkitys vuotuisena juhlana on iän karttuessa vähentynyt. Kenellepä ei lapsena jouluaatto olisi ollut vuoden kohokohtia. Vielä kymmenen vuotta sittenkin suhtauduin siihen nykyistä intohimoisemmin. Kodissa kaiken piti olla just eikä melkein lattiasta kattoon.  Joulunviettoon kuuluivat tietyt rituaalit ja aikataulut, joista en halunnut poiketa. Toivathan joulunpyhät edes muutaman päivän katkoksen stressaavaan ja henkisesti kuormittavaan työhön. Vaikka eivät ne työasiat  hetkessä mielestä häipyneet, siellä ne painoivat takaraivossa ja vaikeuttivat oikeaan tunnelmaan pääsemistä. Nyt ei onneksi tuota ongelmaa ole, sillä talvikausi on muutenkin töiden suhteen hiljaisempaa aikaa.

Tietenkin tupaan edelleen joulukuusi kannetaan ja laitetaan nätiksi, sekä perinteisiä ruokia katetaan pöytään. Kinkkua, laatikoita ja joulutorttuja kuuluu olla tarjolla. Vähän suklaata ja glögiäkin. Kynttilöitä, jäälyhtyjä, saunomista, rauhoittumista, siitä meidän joulu on tehty. Ei kuitenkaan suursiivousta, hössötystä, ylenpalttista koristelua, tilpehööriä siellä ja täällä. Joululahjojen antamisesta toivottavasti olemme tänäkin vuonna sukulaisten yhteisellä sopimuksella luopuneet. Suvussa ei ole niin pieniä lapsia, että joulupukkia enää kaivattaisiin käymään. Eikä totta puhuen korona-aikaan tee yhtään mieli kierrellä ostoskeskuksia "pukin asialla", se tuo tuskanhien pintaan normaalioloissakin, saati nyt.

Ainut vaan että lunta puuttuu edelleen. Ei musta joulu ole oikein mistään kotoisin. Kovin monta täysin lumetonta jouluaattoa en kylläkään muista. Sellainenkin joulun ihme on näillä korkeuksilla nähty, että aattoyönä on, vastoin kaikkia sääennusteita, satanut juuri sen verran lumenhöytyvää, että voitiin puhua valkoisesta joulusta. Joulunpyhinä se suli pois. Mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa säätyypin muuttua, jos juuri tällä hetkellä ei kovin talviselta tunnu.

Ollaan tänään kiitollisia siitä, että meillä on tämä kaunis Isänmaa, vaikkei se olekaan enää ihan niin itsenäinen kuin voisi olla! Hyvää Itsenäisyyspäivää ja toista adventtia!

Ja ne Kookosmokkapallerot:

50 g voita

1 dl kookoshiutaleita

1 dl mantelijauhoa

1/2 dl makeutusta (sokeria, karppisokeria)

1 rkl kaakaojauhetta

tilkka vahvaa kahvia

Notkista voi, lisää kuivat aineet ja lopuksi kahvi. Muotoile massasta pieniä  palloja, pyörittele ne kookoshiutaleissa. Laita jääkaappiin jähmettymään ennen tajoilua.

Epätäydellisyyden sietämistä

Täällä maalla asuessa yksi realiteetti on ainakin tullut tutuksi: se, että ympärillä on todella paljon keskeneräistä, epätäydellistä, viallista, ylimääräistä ja ylipäätään esineitä väärässä paikassa. Mutta koska kyvyt ja voimat ovat rajalliset, sitä on vain pakko jossain määrin sietää. 

Jo vanhat rakennukset sinänsä ovat ikuisuusprojekti. Aina on jotain rempallaan ja odottamassa korjaamista. Kun yhden kohdan saa kuntoon, toinen nurkka huutaa naulaa ja vasaraa. Myös se tosiasia on tullut hyväksyttäväksi, että vanhoissa taloissa on todella vähän säilytystilaa; ne on rakennettu aikana, jolloin ihmisillä ei ollut liikaa tavaraa. Joskus aikoinaan näissä vajaassa viidessäkymmenessä asuinneliössä on elänyt monilapsinen perhe. Mökissämme ei esimerkiksi ollut minkäänlaisia komeroita, kun tänne muutettiin. Vaatehuoneista ja muista ylellisyyksistä puhumattakaan.

Sisään kannettiin aluksi pieni irrallinen vaatekaappi. Oli sanomattakin selvää, etteivät kaikki vaatteeni siihen mahtuneet, lähellekään. Osa vaatteista säilytettiin aitassa, "kesäteloillaan" tai "talviteloillaan". Melko pian kävi ilmi, ettei säilytyspaikka ole hyvä. Hiiret ja muut tuholaiset pääsivät tavaroihin käsiksi ja tekemään pesiään. Ei ole paljon ällöttävämpää aromia, kuin hiirenpissan kitkerä tuoksahdus takinhihassa. Niinpä mökin sisäsauna muuttui jossain vaiheessa vaatehuoneeksi, kun halusin luopua sähkökiukaan käytöstä.

Sama säilytystilan vähäisyys suhteessa tavaroiden määrään näkyy kaikessa muussakin. Niinpä en ole oikein koskaan mieltänyt itseäni "sisustajaksi", joka luo tyylikästä värimaailmaa ja tarkoin harkittuja yksityiskohtia. Ehei, meillä mökin interiööri pohjautuu käytännöllisyyteen ja tarpeeseen. Katossa roikkuu orsi ja siinä koukkuja, joihin ripustetaan vaatteita kuivumaan tai muuten vaan tavaroita pois jaloista. Seinillä on avohyllyjä, jonne nostellaan harvemmin käytettävät tavarat. Imuri on nurkassa, kissanhiekkalaatikko toisessa ja lehtipino kolmannessa. Satunnaisen vierailijan silmä ei taatusti näkymässä lepää, mutta oma silmä siihen tottuu.

Maalla ei asuinympäristö, eivätkä arkiset puuhat voi myöskään olla yhtä steriilejä kuin jossain kaupunkioloissa. Lähes väistämättä vaatteiden mukana kantautuu sisään heinänkorsia, purua, hiekkaa ja jopa kauranjyviä. Vaikka itse muistaisikin pyyhkiä kengät, niin kolme kissaa ja yksi sisällä asuva koira eivät välttämättä muista.

Turhantarkka en ole myöskään oman ulkomuotoni suhteen. Voin helposti lähteä ruokakauppaan työhaalarissa, pieruverkkareissa, ilman meikkiä ja kampauksessa jonka parasta ennen -päiväys meni jo kuukausia sitten. Minua ei haittaa ollenkaan käyttää miesten muna-aukollisia aluskalsareita, jos ne ovat lämpimät ja hyvät jalassa. Tummeli kelpaa naamaan ihan yhtä hyvin, kuin sadan euron anti-age luksusyövoide.

En tarkoita kuitenkaan sitä, että pitäisin sotkusta ja siivottomuudesta. Mieluusti minäkin eläisin siistissä, puhtaassa ympäristössä, missä tavarat ovat paikoillaan ja oma ulkonäkökin tiptop. Elämä vaan on valintoja. Kun tulet illalla väsyneenä kotiin, on valittava lämmitätkö uunin ja teet ruokaa vai tartutko imuriin. Varsin usein meikäläisen tarvehierarkiassa lämpö ja ruoka nousevat ykkössijalle. Ja lepoakin tarvitaan.

On toki asioita, joissa siedän epätäydellisyyttä huonommin kuin toisissa. Hevostallista en pysty lähtemään pois, ellei lattiaa ole luudittu puhtaaksi. Siitä viis, miltä omassa tuvassa näyttää. Hassua. En voi myöskään sietää epäsäännöllistä ja suttuista käsialaa. Muistan joskus opiskeluaikoina, että saatoin kirjoittaa kokonaiset muistiinpanot uusiksi, jos kädenjälki muistutti liikaa harakanvarpaita. Eli pieni perfektionisti minussakin elää vaikka ei aina uskoisi.

Mutta. Aion edelleenkin ottaa rennosti, enkä murehdi sitä jos maailma ympärilläni on kesken, eikä asetu sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Yritän nauttia siitä, jos saan arjessa edes pienen asian näyttämään ja tuntumaan hyvältä. Yritän pysähtyä kauniin äärelle ja tietoisesti  ihailla luonnon tai omien kätteni jälkiä. Eihän täällä elämän sekasotkussa muuten jaksa.

Katsaus satokauteen 2020

 Jokaisesta kesästä jää käteen jotain - jos ei muuta niin oppia ja kokemusta tulevia viljelyvuosia varten. Täysin ilman satoa ei tänäkään kesänä jääty, vaikka ihan tyytyväinen ei voi puutarhan antimiin olla. Viime talvi ja kevät olivat omituisia. Kunnon talvea ei koko vuonna tullut, ja lumettomassa, jäisessä maassa kuolivat kaikki mansikanvarret. Toukokuussa mansikkamaa näytti todella ankealta. Muutama vihertävä lehtiruusuke siellä täällä, mutta suurimman osan mansikkapehkojen jäänteistä sai nykäistä juurineen kuivettuneina irti. 

Kun sitten koronan varjosta uskaltauduin puutarhaliikkeisiin hankkimaan uusia taimia tilalle, kaikkialla myytiin eioota. Äiti onneksi nohevana älysi käydä eräällä pienemmällä syrjäkylän puutarhalla ja sieltä löytyikin vielä meille tarvittava määrä Polkan taimia! Mutta harmittaa silti menettää ne ihanat luomu-Honeyet, jotka vasta pari vuotta sitten maahan istutin. Yhtään täysimääräistä satoa ne eivät ennen menehtymistään ehtineet tuottaa.

Yhtä köpelösti kävi omenoille. Kun kaikki tutut puutarhaihmiset kehuivat ja hämmästelivät toukokuussa omenapuidensa kukinnan runsautta, meillä kolme satoikäistä puuta tekivät yhteensä neljä kukkaa. Neljä! En tiedä mikä tämän täydellisen kadon syynä oli, en mielestäni puita liikaa leikannutkaan, vähän siistin vain.

Herukkasato oli melko normaali ja sitä otinkin pakkaseen enemmän kuin aikaisempina vuosina. Olen ollut aika laiska viinimarjan kerääjä, koska en juurikaan sokerimehuja juo. Marjat olen lahjoittanut suoraan pensaista jollekin ahkerammalle poimijalle - tai rastaille. Nyt olen oppinut käyttämään herukoita smoothieissa, missä ne antavat ihan hyvän säväyksen makeampien hedelmien joukossa.

Tyrnejä tuli valtavasti, niin etten saanut poimittua kuin pienen osan. Tyrnin kulutus on meillä aika vähäistä, juurikin siitä syystä että happamena marjana se vaatisi rinnalleen runsaasti sokeria, jota en käytä. Muutama marja silloin tällöin menee sellaisenaan vitamiinipillerinä, mutta mitään erityistä herkkua en tyrnistä saa loihdittua.

Perunaa tuli edellistä kesää vähemmän ja laatukin oli heikompi. Ruttoa ja rupea esiintyi, vaikka varret näyttivät päällepäin melko hyvävointisilta. Ensi keväänä on uuden siemenperunan hankinta edessä, tämä sato oli oman maan siemenistä. Porkkana onnistui suhteellisen hyvin, mutta tuholaisten vioitusta, ja vääräaikaisesta kitkemisestä johtuvaa juuren haaroittumista oli havaittavissa. Sinänsä ei haittaa, koska porkkanat menevät enimmäkseen hevosille, siis rehukäyttöön. Isäntä ei meillä ole porkkanan ystävä, ja siksi ruokiin tulee käytettyä sitä harvakseltaan.

Muut juurikasvit joutuivat etanoiden massiivisen hyökkäyken kohteeksi, joten syyskussa nostin maasta tyhjiksi syötyjä punajuuren kuoria ja puolikkaita nauriita. Muutama lanttu pelastui. Täystuhon kokivat myös ensikertaa kokeilemani aasialaiset keittiökasvit. Mitsuna ja Komatsuna tuntuivat olevan tuholaisten suurinta herkkua, eikä niistä keskikesällä ollut enää jäljellä muuta kuin rangat ja kukinnot. 

Keräkaalin suojasin harsolla, mutta arvatenkin sen alla oli etanoilla juhlat. Puolenkymmentä kerää sain käyttökelpoista satoa, loput mätänivät tai menivät ötököiden parempiin suihin. Pienikin sato ilahdutti, sillä aiemmin en ole saanut kaalintaimia säilymään elossa edes kerävaiheeseen asti. Harmi vaan, että onnistuin sitten pilaamaan kaalien jatkojalostuksen. Yritin nimittäin tehdä hapankaalia - ties monettako kertaa ja aina epäonnistuen. Niin kävi nytkin. Päällepäin valmiin käymisastian sisällössä ei ollut kuin muutama homepilkku pinnalla, mutta maku oli jokseenkin väljähtynyt ja eltaantunut. Kompostiin se meni. 

Salaatteja tuli enemmän kuin ehdittiin käyttää. Rucola kärsi jonkin verran tuholaisista, mutta oli maultaan täydellistä. Samoin uusi kokeilu kähäräsinappi. Aivan ihana kasvi, jota tulen jatkossakin suosimaan! Myös vuonankaalista oli iloa pitkin kesää. Viimeiset lehdet poimin salaattiin loka-marraskuun taitteessa. Pinaattia en edes tiennyt kylväneeni niin paljoa kun sitä kasvoi, joten ilmeisesti kyseessä olivat viimekesäiset sadon siemenet, jotka itivät siellä täällä kasvimaalla. Harmillisesti aikaa ja voimia vaan ei ollut pinaatin pakastamiseen, joten suurin osa sadosta jäi jänisten syötäväksi.

Sipulit kasvoivat isoiksi ja mehukkaiksi, ja ilmeisesti kuivatuskin onnistui nyt nappiin, sillä varastointituhoja ei paljoa ole. 

Uusi kasvihuone osoittautui myöskin toimivaksi, joskin tuuletusta pitää tulevina vuosina parantaa. Helteillä nousi lämpötila turhan korkealle, kun kunnollista läpivetoa ei ollut mahdollista saada. Tomaatteja riitti tuoreena syötäväksi yllin kyllin, ja jonkin verran myös pakkaseen. Paprikoita tuli ehkä tarpeettomankin paljon, ensi kesänä voisi pari kolme vartta riittää. 

Basilika, persilja ja pillisipuli rehottivat kasvihuoneessa lähes oman onnensa nojassa, sillä ei ollut resursseja tällä kertaa säilöä niitä talven varalle. Tämähän se ongelma joka kesä on; kaikkea ei ehdi eikä jaksa kotipuutarhassa tehdä, kun on päivän jo raatanut palkkatöissä pellolla. Mutta eihän suutarin lapsilla yleensäkään ole kenkiä.

Vanhassa kasvihuoneessa olivat tällä kertaa kurkut, joiden ajattelin viihtyvän vähän varjoisammassa. No, avomaankurkut eivät viihtyneet, niiden sato jäi todella heikoksi. Sen sijaan komeaa kasvihuonekurkkua tuli paljon, tosin loppukesästä maku alkoi muuttua kitkeräksi. Minkähän virheen tässä tein? Kesäkurpitsat kasvoivat salaa kohopenkissä ylisuuriksi, muutaman pienemmän ja mehukkaamman yksilön tein ruoaksi. Myskikurpitsa ja spagettikurpitsa sen sijaan suuttuivat jostakin ja kuolivat jo taimina. 

Entäpä sitten eläinten rehut? Heinää saatiin tänä vuonna ennätysmäärä, niin ettei ostoheinää tarvita talvella luultavasti lainkaan. Tähän oli syynä naapuri, joka ystävällisesti antoi muutaman hehtaarin heinäalansa meille korjattavaksi. Itsellään kun ei ole heinää syöviä eläimiä. 

Valtava urakka siinä oli, pikkupaaleja tuli kotipelto mukaan luettuna lähemmäs pari tuhatta. Itse niitto, pöyhintä ja paalaushan on helppoa ja kevyttä traktorityötä, mutta se paalien roudaaminen latoon. Kuormat tehdään ja puretaan lihasvoimin, ja voin sanoa että niitä henkilöauton peräkärryllisiä oli monta! Heinäpaalien käsittely taisi olla suurin syy, miksi kipeydyin niin kovin syksyä kohden.

Kauranolkea saatiin tuttuun tapaan paalattavaksi naapurilta, sillä omaa viljanviljelyä ei meillä ole. Täytyy sanoa, että vuodet eivät ole veljeksiä tässäkään. Samalta alalta, josta viime syksynä saatiin lähes 800 paalia, tuli nyt ainoastaan 200. Kevään kuivuus luultavasti verotti kauran korren kasvua ja myös tavallista harvemmalta kasvusto näytti. Joten, kun aikaisempina talvina ole pystynyt jonkin verran olkipaaleja tutuille myymään, nyt menee joka ikinen omaan käyttöön. Hyvälle kauranoljelle olisi kysyntää, sillä sitä käytetään dieettiruokana helposti lihoville hevosille ja poneille. Ensi syksynä yritetään saada sitä enemmän talteen.

Ensimmäinen adventti

 On vaikeaa uskoa, että nyt eletään jo ensimmäistä adventtia. Vastahan loppui hevosten laidunkausi, seurasi sadonkorjuu ja töiden jääminen talvitauolle. Nämä syyskuukaudet ovat menneet kuin jossain unenomaisessa tilassa, ja niinhän se varmaan onkin, kun pää on ollut kivusta ja kipulääkkeistä sumuinen. Mutta ensi viikolla tosiaan käännytään jo joulukuulle, ja tänään on aika sytyttää adventtikynttilät.

 

 

Adventin viettoon ei meidän mökissä kuulu mitään erityisiä perinteitä tai juhlallisuuksia, ainoastaan pihalintujen ruokintaa, kynttilöiden polttamista ja ulkovalojen virittelyä. En ole erityinen kausivalojen ystävä, mutta ne ainoat jotka omistan, laitan yleensä paikoilleen näin joulukuun taitteessa. Tänä talvena ne pääsivät koristamaan hirsiaitan seinää. Siinä ne saavat palaa helmi-maaliskuulle asti, jolloin julistan talvivalojen kauden tällä tontilla päättyneeksi.

 

 

Pidän enemmän elävästä tulesta ja kynttilälyhdyistä. Sisätiloissa kynttilöiden polttamista rajoittavat kissat, joista varsinkin nuorin kiipeilee joka paikassa nenineen ja häntineen. Pöytäkynttilöistä olen mökissä joutunut luopumaan kokonaan ja siirtymään kynttilälyhtyihin. Saunakamarissa niitä pystyy vielä polttamaan, ja tuoksukynttilät kuuluvatkin lauantaisaunan illanistujaisiin ympäri vuoden.

Tänä vuonna uusi juttu on tuo kyhäämäni kukka-asetelma, jota muuntelen talven edetessä. Nyt teemana on valkoisen ja vihreän värit, itsenäisyyspäivänä haluan mukaan jotain sinistä ja jouluna väri vaihtunee punaiseen. 

 

Näkemiin siis harmaa marraskuu ja tervetuloa (toivottavasti valkeampi) joulukuu!

Puhtaan nahan tuoksu

 Tänään ryhdyin urakkaan, joka olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Puhdistin ja rasvasin hevosten valjaat. Silloin kun tallissa oli kilpahevosia, valjashuolto oli lähes jokaviikkoinen rutiini. Nyt kun harrastelen vain kotosalla, ote on päässyt lipsumaan, ja tartun pesusankoon vasta, kun on "ihan pakko". 

Sinänsä tykkään varusteiden pesusta, tai ainakin lopputuloksesta, mutta se aloittaminen...se on aina vaikeaa. Meidän hevosilla on lähes pelkästään nahkavarusteita. Toki tallipäitset, suojat ja sen sellaiset ovat jotain keinomateriaalia, mutta valjaiden ja ja satuloiden kuuluu mielestäni olla aitoa nahkaa. Nahka on luonnollinen, elävä materiaali, joka mukautuu hevosen liikkeisiin. 

Nykyisin on olemassa lähes kaikkia hevosvarusteita synteettisinä. Ovathan ne helppoja toki huoltaa, sen kun suihkuttelee vesihanan alla, mutta ei niissä ole nahkavarusteiden tuntua. Eikä tuoksua! Uskokaa tai älkää, yksi lempituoksuistani on puhtaiden, hieman kostuneiden valjaiden tuoksu sekoittuneena mietoon hevosen hikeen. Se tuoksu on viehättänyt minua aivan nuoruudesta saakka; siitä lähtien kun koulutyttönä aloin käymään paikallisella ravitallilla hevosia hoitamassa. Siinä on jotain niin maanläheistä ja juurevaa, vähän samaa kuin uunissa palavien kuivien koivuhalkojen tuoksussa.

Homma etenee siten, että puran ensin varusteet osiin; pehmusteet irti, jokainen solki ja nippeli auki ja remmit erilleen. Teen nahkalle kunnon vaahdotuksen hoitavalla satulasaippualla ja jätän vaahdon vähäksi aikaa vaikuttamaan. Jos oikein tarkkaa työtä haluan, niin hankaan ompeleista ja saumoista irtokarvat pois hammasharjalla. Huuhtelu tapahtuu puhtaaseen veteen kostutetulla pyyhkeellä. Vältän kovin runsaalla vedellä läträämistä. Sitten annan nahkan vähän aikaa kuivahtaa, ennen kuin vetelen pintaan kunnon kerroksen valjasrasvaa, sitä keltaista ja hyväntuoksuista. Kiristelen löystyneet ohjasrenkaat ja muut metalliosat.

Lopuksi kasaan valjaat kokoon, pyöräytän siistiin nippuun ja vien ne varustehuoneen lämpöön. Tarpeen mukaan lisään vielä seuraavana päivänä rasvaa tai valjasöljyä, jos jokin remmi tuntuu kuivalta ja kankealta. Taas on kiva lähteä ajelemaan puhtailla varusteilla!

Itse asiassa minua kiinnostaisi tehdä itsekin nahkasta jotakin. Olen tullut joskus hankkineeksi yksinkertaisia nahkatyövälineitä, ihan sillä ajatuksella, että saisin korjattua ratkenneita ompeleita ja muita varusteiden pikkuvikoja. Mutta haaveena olisi joskus tehdä kokonaiset päitset tai suitset omin käsin, sellaiset "vähät hienommat". Nahkaa ja ohjekirjakin löytyy, eli projekti on vain aloittamista vaille valmis. Ehkä tänä talvena?

Maailma syntyi viikossa

 Kyseessä on siis henkilökohtainen luomiskertomukseni, joka koukutti kyllä tekijänsä täysin! Hyvä, että iltaisin malttoi käydä nukkumaan ja päivisin tehdä kotiaskareet, kun puikot vetivät puoleensa.Viikko siinä meni, kun villapaita valmistui, ja tuli kyllä juuri sellainen kuin halusin. M-koko tuntuu juuri sopivan vartalonmyötäiseltä, mutta ei kuitenkaan ahdista mistään.

Puseron malli on nimeltään 'Maailman synty', ja ohje löytyy ilmaiseksi netistä. Lankana käytin Novitan Naturaa, pohjaväri on Susi (tumma harmaa) ja kuviossa Sammal (vihreä). Lanka on 100-prosenttista villaa, mutta jos haluaa käyttää villasekoitetta, niin esimerkiksi Seitsemän Veljestä on paksuudeltaan samanveroista. Ja värivaihtoehtojakin löytyy paljon enemmän.

Malli oli yllättävänkin helppo ja nopea neuloa, kun ottaa huomioon etten ole mikään käsitöiden himoharrastaja. Vähän jouduin kirjokuviota säveltämään omasta päästäni, sillä jostain syystä vihreä lanka uhkasi loppua kesken. Varasin sitä ohjeen mukaisesti yhden kerän, enkä näin korona-aikaan halunnut lähteä uutta kauppareissua puuttuvan langanpätkän takia tekemään. Vaikein osuus oli oikeastaan kaula-aukon resori, sillä 80 cm pyöröpuikkoni oli sen tekemiseen hieman liian pitkä. Eli vastaisuuden varalle on hankittava lyhyemmät pyöröt. Koska vauhtiin kerran päästiin, niin enköhän toisenkin pusakan vielä tee.

Mitäs muuta?

Osteopaatilla kävin männä viikolla toisen kerran, ja on kyllä huikea vaikutus ollut. Kipuja ei tunnu juurikaan muulloin kuin tietyissä liikkeissä ja pitkän istumisen tai paikallaan olon jälkeen. Olen voinut jättää särkylääkkeet kokonaan pois. Mahtava tunne, kun pystyy kävelemään ja tekemään arkiaskareet normaalisti! Toki pitää varovainen olla, ettei tule kropalle mitään toispuoleista kuormitusta ennen kuin tukilihakset saadaan riittävän vahvoiksi. Harjoitteita tulee tehdä ajatuksella, että ne vaikuttavat juuri oikeaan paikkaan.  

Eli kyllä osteopaatin diagnoosi tuntuu kaikkein uskottavimmalta. Ongelman näyttää aiheuttavan yliliikkuva SI-nivel, joka rasittaa ja tulehduttaa ympäröivät nivelsiteet ja lihakset. Sain terkalta vielä lähetteen alaselän röntgeniin. Tuleepahan nyt ainakin joka kohta tutkittua, kun kulumaa varmasti tällä iällä sielläkin on. Itse olen kyllä koko ajan sitä mieltä ollut, ettei kivun syy ole rangassa.

Lunta satelee hiljaa, ei kuitenkaan vielä peitä maata. Loppuviikoksikin on luvattu pakkasta ja heikkoa lumisadetta, joten jospa päästäisiin viettämään valkoista adventtia.

Rauha tiluksilla

 Viima on vinkunut nurkissa koko torstaipäivän. Välillä on satanut kaatamalla, välillä tyytynyt pelkkään myrskyämiseen. Minä istun lämpimässä pirtissä ja neulon. Joo, todellakin, neulon. Siitä taitaa olla viitisentoista vuotta kun viimeksi puikkoja pyörittelin. Nyt sain jostain inspiksen alkaa tekemään itselleni villapuseroa, siis vaihteeksi kaipasin joutohetkiin jotain muuta kuin somessa notkumista.

Kun fb-kavereiden päivityksiä seuraa, menossa on jonkinlainen islantilaisneuleiden buumi. Kaikki haluavat sen omin kätösin tehdyn Riddarin. Eikä siinä mitään, kiva pusakkahan se on. Minä kuitenkin ajattelin pitäytyä ihan suomalais-kansallisessa tyylissä. Malli on nimeltään 'Maailman synty'. Saman tapainen kun tuo riddari, mutta minusta vielä nätimmällä kuviolla. Kyllä on neulominen pitkästä aikaa mukavaa ja rauhoittavaa tekemistä. Varsinkin alussa, kun saa suihkia pelkkää sileää pyöröneuletta ennen kuvion alkamista. Siinä voikin sitten mennä sormi suuhun, on niin paksussa ruosteessa näemmä käsityötaidot.

Tallin asukkailla, erityisesti Pennulla on ollut pari päivää jännäkakka herkässä. Ämmätamma muutti toissailtana pois poikkeen, naapuripitäjään, ja se tarkoitti maitotarjoilun päättymistä kokonaan. Välillä meinaavat tulla lapselle tissiasiat mieleen, ja se haahuilee tarhassa kuin orpo piru äitiä etsimässä, mutta lopulta isoveljen seura rauhoittaa ja heinäkin alkaa maistua. Kaiken härdellin lisäksi eilen kävi tunnistaja laittamassa Pennulle mikrosirun ja merkkaamassa sen tuntomerkit kirjoihin ja kansiin. Sirun tuikkaaminen harjan juureen hyppyytti tasajalkaa ilmaan, mutta muuten varsa käyttäytyi hyvin.

 

Tuntomerkkejä tuli papereihin pitkä litania. Väri on punarautias, päästä löytyy iso tähti ja alahuulesta pilkku. Vasemmassa etujalassa on ruununraja valkoinen ja valkokavio. Molemmissa takajaloissa on vuohissukat ja valkokaviot.

Kun hevosten elämä alkoi olla tasaantumaan päin, aiheutti koira vielä ylimäräistä sydämentykytystä. Lähdettiin iltapäivällä tekemään pikaiset ruokaostokset, ja kun palattiin farmille, koiran juoksulanka oli tyhjä. Vaijeri poikki ja koira tiessään. Siinä tehtiin pikainen huutelukierros tontin ympäri, mutta eihän sitä tietenkään näkynyt. Tuollainen riistaviettinen otus kun pupun perään lähtee, niin se on äkkiä kilometrien päässä. 

Ilta hämärtyi, pimeni ja myrsky pauhasi edelleen. Alkoi jo vähän arveluttaa, löytääkö koiruus takaisin kotiin, vallankin kun sade ja tuuli huuhtoi pois hajujäljet. Ja kun niitä susiakin liikkuu. Sitten kilahti puhelimeen helpottava viesti; koirasta oli julkaistu löytymisilmoitus jossain fb:n syövereissä. Onneksi tuttava oli sen huomannut, ja näin saatiin luppakorva turvallisesti kotiin. Nyt on siis kaikki elukat tallessa ja rauha maassa toistaiseksi. Huomiseksi on luvattu lumisadetta, siinäpä sitä uutta ihmeteltävää.

Kauneuden kaipuu

 Leivinuunissa humisee tuli ja kahvinkeitin pulputtaa omaa säveltään. Jos oikein tarkkaan katsoo, niin ikkunaruudun takana leijailee minimaalisen pieniä lumihiutaleita. Talvea ei tällä(kään) hiutaloinnilla vielä tule, sillä loppuviikoksi on luvattu jopa +9 asteen lämpötiloja tänne itäiseen Suomeen. Vesisateen kera tietenkin.

 

Eilisestä päivästä ei jäänyt aikakirjoihin mitään ihmeempää muistiin merkittävää. Vointi oli melko hyvä, joten tein näitä normaaleja kotiaskareita. Juipilla ajoin peltolenkin, ja sekin vaikutti vaihteeksi vähän pirteämmältä. Joku syysmasis on oripoikaa vaivannut, kun ei ole viime aikoina oikein virtaa riittänyt. Vai liekö maitohampaat vaihtumassa, kun sitä muutenkin tuntuu keljuttavan eniten ja kaikki. Isäntä pakkasi illalla nuoremman koiran kyytiin, läksi sukuloimaan Savoon, ja on sillä tiellään edelleen.

Postipoika toi tänään kirjeen, joka vähän nostatti adrenaliinitasoa. Ortopedin vastaus saamaani lähetepyyntöön. Kirjeen sisältö oli kutakuinkin se, että erikoissairaanhoidon jatkotutkimuksia ei tarvita, vaan hoitavalle lääkärille on annettu riittävä ohjeistus vaivani käsittelyssä. Just joo. Eiköhän nämä paikallisen terkan käsittelyt ole viimeisen vuoden aikana jo niin nähty. Olisi ruman sanan paikka, ellei minulla olisi huomiselle varattu aikaa sinne osteopaatille. Jos hoito tehoaa jatkossa läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäisellä käyntikerralla, niin olen ihan toiveikas. Lepokivut ovat poissa ja yöt saan nukuttua hyvin. Nyt kun saisi keskikropan vielä toimimaan niin, että kärsisin olla jalkojeni päällä kauemmin kuin varttitunnin kerrallaan.

Asiasta kukkaruukkuun. Päähäni on jostain hiipinyt ajatus, että haluaisin talvikukkia. Useita, kokonaisen asetelman. Jotain kaunista katseltavaa tähän harmaan ankeaan alkutalveen kaipaan. Valkeaa, sinistä, luonnonmateriaaleja, sammalta, savea ja kimalletta. Joulukukkia tässä mökissä ei ole ollut oikeastaan vuosiin. Meillä on kolme kissaa, joiden vuoksi mitään myrkyllisiä kasveja ei voi pitää esillä. Itse olen hyasintille allerginen, henkeä alkaa ahdistaa, niin ihanaa kuin hyasintin tuoksuinen joulunvietto mielestäni olisikin.

Mutta nyt välähti mieleeni, että minulla pitäisi olla jossain aitan kätköissä vanha lasinen pienoiskasvihuone, pöytämallia. Siihenhän saisi rakenneltua kukka-asetelman täysin kissoilta suojaan! Täytyy toivoa, etteivät hiiret ole tehneet siihen pesäänsä, tai ainakaan käyttäneet vessanaan. Tästä se ajatus joka tapauksessa lähti lentoon, katsotaan mitä siitä syntyy...

Lauantaisauna

Ehdoton lempipaikkani kotona on sauna. Tuo 40-luvulla rakennettu, vaatimaton ja vähän kallellaan seisova mökkeröinen, jossa on ison löylyhuoneen lisäksi saunakammari, kuisti ja päädyssä kalastusvaja.

Sauna lämpenee meillä kerran viikossa, lauantaisin. Se on perinne. Arkipäivisin on tyydyttävä suihkuun. Ehkä lauantait tuntuvat siksi viikon kohokohdilta, kun kylpeminen puukiukaan lempeissä löylyissä ei ole ihan jokapäiväistä herkkua. On meillä mökissä ollut sisäsaunakin, joskus 90-luvun remontin yhteydessä rakennettu, mutta se on palautettu entiseen käyttöönsä varastotilaksi. En jotenkin viehäty pienen sähkösaunan kuivista, keinotekoisista löylyistä. Kun kiuas tuli jokunen vuosi sitten elinkaarensa päähän, päätin että meillä saunotaan vastedes pelkästään ulkosaunassa. Hyvin on pärjätty.

Meidän sauna ei ole mikään kiireisen työssäkäyvän ihmisen pesupaikka. Sen lämmittäminen ottaa kaikkine valmisteluineen lähemmäs kaksi tuntia. Kesäkuumalla voi päästä löylyihin nopeamminkin. Mutta joka tapauksessa saunanautinnon eteen joutuu näkemään vähän vaivaa. Saunan lämmitus alkaa kylpyvesien kantamisella tuvalta. Lämmin vesi valmistuu kiukaan kupeessa olevassa säiliössä. Kesäisin vettä saadaan myös räystäiltä; sen parempaa pesuvettähän ei olekaan kuin sadevesi. Järveä tässä ei valitettavasti riittävän lähellä ole.

Liiteristä kannetaan puut, joita menee useampi pesällinen. Löylyhuone on iso, olisiko mitoitettu 7-8 hengelle, entisajan suurperheelle, eikä siis ihan vähällä puulla lämpene kylpykuntoon. Meillä käy äärimmäisen harvoin saunavieraita, joten tilaa riittää kahdelle hengelle saunoa ihan pitkältään käsin. 

Tulen sytyttäminen kiukaan alle on oma taiteenlajinsa. Aina se ei onnisu ensimmäisellä kerralla eikä toisellakaan, vaan kiuas paholainen tupsauttaa väkevät savut sisälle. Mutta se kuuluu asiaan.

Saunassa on oma erityinen tunnelmansa. Seinät ja katto ovat vuosikymmenten kuluessa nokeentuneet tummiksi, ja olen antanut niiden säilyä sellaisina. Saunan ikkunasta näkyy kauas peltojen yli tielle - kesäiltoina, kun siellä valoisan aikaan tulee istuskeltua. Yleensä ikkunasta hohtavat vain kuistin lyhdyt, joihin sytytän kiuasta lämmittäessä kynttilät. Saunan löylyt ovat leppoisat, kosteat ja viipyilevät, niistä voisi nauttia vaikka kuinka kauan.

Saunakamarin hämärässä viihdyn muulloinkin kuin saunailtoina. Siitä on tullut minulle erityinen hiljentymisen paikka, jossa saa istua rauhassa ajatuksineen. Monet kerrat siellä onkin tullut istuttua selvittelemässä päätään niin elämän myötä- kuin vastamäissäkin. Saunakamarin pöydän ääressä  nautitaan kiuasmakkarat tai muut saunaeväät. Yksi lepotuoli on varattu mustalle kissalle, joka mielellään osallistuu illanviettoon kanssamme.

Tässä vaiheessa iltaa käyn lisäämässä kiukaan alle kolmannen pesällisen puita. Sitten talutan hevoset talliin iltaheinille. Kun mittari näyttää 70 astetta ja vesi poreilee padassa, on aika siirtyä kuuntelemaan tummien urkujen soittoa ja laskeutua lauantai-illan rauhaan. Nautitaan!