Ei voisi aaton aaton aamuun herätessä parempaa joulusäätä toivoa: aste pari pakkasta ja puhtaan luminen maisema. Luonnon tarjoamat puitteet joulun vietolle olivat mitä parhaimmat. Kuusi tuotiin tupaan ja koristeltiin iltapäivällä. Kinkku tuoksui uunissa. Öljykynttilöitä sytytettiin lyhtyihin, niin että pihamaakin sai jouluvalaistuksensa.
Aattona sitten oikeastaan vain oltiin. Tämä koronavuoden jouluaatto oli meille, kuten varmasti monelle muullekin perheelle poikkeuksellinen. Ei tehty vierailuja sukulaisiin, ei nautittu jouluaterioita isolla porukalla. Kahdestaan oltiin ja koetettiin päästä oikeaan tunnelmaan. Jostain syystä joulumielen löytäminen on vain tullut vuosi vuodelta vaikeammaksi. Kauas ovat jääneet lapsuuden ikimuistoiset joulut paukkupakkasineen, korkeine hankineen ja pukin odotuksineen! Vielä nuorena aikuisenakin jouluun osasi jotenkin laskeutua. Kun elämä oli hektistä ja ehkä vähän takkuistakin, aatto ja joulun pyhät toivat selkeän pysähdyksen ja odotetun juhlan tunnun arjen keskelle. Arkihuolet unohdettiin muutamaksi päiväksi, levättiin ja yritettiin nauttia siitä, etteivät työt painaneet hartioilla tai velvollisuudet kolkutelleet takaraivossa.
Viime vuosina, kun elämä on muutenkin seestynyt, samanlaiseen fiilikseen on ollut vaikeaa päästä. Joulun aikaan on liittynyt ehkä myös jonkinlaista alakuloa. Joulu on ollut muistutus siitä, miten nopeasti vuodet vierivät; vastahan tässä edellistä joulua vietettiin. Se on ollut muistutus omasta kuolevaisuudesta, kun jälleen lasketaan vuosi enemmän ikää ja aavistuksen vähemmän terveyttä ja voimia. Syntymäpäivät on helppo unohtaa ja sulkea pois mielestä, mutta joulua ei voi samalla tavoin sivuuttaa.
Toki tähänkin jouluun kuului myös hyvän olon tunnetta. Aattona saunaa lämmittäessä sytyttelin kynttilöitä lyhtyihin ja istuin saunan kuistille katselemaan ja kuuntelemaan pimenevää iltaa. Oli hiljaista, vain vaimea koiran haukku kantautui jostain lähitaloista. Ymmärsin, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. On onni, että minulla on tällainen paikka kaukana kaupungin melskeestä ja valosaasteesta. Aina tämä elämän kerrostalokaksiossa voittaa. Joku viihtyisi varmasti sielläkin, mutta minä en.
Jouluruoka oli jälleen hyvää ja sitä oli sopivasti. Viiden kilon kinkku riitti meille kahdelle juuri Tapaninpäivään, ja loppui samaan aikaan lanttulaatikon ja rosollin kanssa. Suklaata tuli syötyä yksi lahjarasiallinen, eikä enempää edes kaipaisi. Huomenna voidaan palata arkeen myös ruokien osalta. Joulukoristeita alan pikkuhiljaa purkamaan pois välipäivinä. En ole koskaan halunnut fiilistellä niillä uuteen vuoteen, saati loppiaiseen asti. Nyt on aika kääntää katseet kohti vuoden vaihtumista ja alkaa etsiä luonnosta lähestyvän kevään merkkejä. Eikös päivänkin pitäisi olla jo hiirenhyppäyksen pidempi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti