Jokaisesta kesästä jää käteen jotain - jos ei muuta niin oppia ja kokemusta tulevia viljelyvuosia varten. Täysin ilman satoa ei tänäkään kesänä jääty, vaikka ihan tyytyväinen ei voi puutarhan antimiin olla. Viime talvi ja kevät olivat omituisia. Kunnon talvea ei koko vuonna tullut, ja lumettomassa, jäisessä maassa kuolivat kaikki mansikanvarret. Toukokuussa mansikkamaa näytti todella ankealta. Muutama vihertävä lehtiruusuke siellä täällä, mutta suurimman osan mansikkapehkojen jäänteistä sai nykäistä juurineen kuivettuneina irti.
Kun sitten koronan varjosta uskaltauduin puutarhaliikkeisiin hankkimaan uusia taimia tilalle, kaikkialla myytiin eioota. Äiti onneksi nohevana älysi käydä eräällä pienemmällä syrjäkylän puutarhalla ja sieltä löytyikin vielä meille tarvittava määrä Polkan taimia! Mutta harmittaa silti menettää ne ihanat luomu-Honeyet, jotka vasta pari vuotta sitten maahan istutin. Yhtään täysimääräistä satoa ne eivät ennen menehtymistään ehtineet tuottaa.
Yhtä köpelösti kävi omenoille. Kun kaikki tutut puutarhaihmiset kehuivat ja hämmästelivät toukokuussa omenapuidensa kukinnan runsautta, meillä kolme satoikäistä puuta tekivät yhteensä neljä kukkaa. Neljä! En tiedä mikä tämän täydellisen kadon syynä oli, en mielestäni puita liikaa leikannutkaan, vähän siistin vain.
Perunaa tuli edellistä kesää vähemmän ja laatukin oli heikompi. Ruttoa ja rupea esiintyi, vaikka varret näyttivät päällepäin melko hyvävointisilta. Ensi keväänä on uuden siemenperunan hankinta edessä, tämä sato oli oman maan siemenistä. Porkkana onnistui suhteellisen hyvin, mutta tuholaisten vioitusta, ja vääräaikaisesta kitkemisestä johtuvaa juuren haaroittumista oli havaittavissa. Sinänsä ei haittaa, koska porkkanat menevät enimmäkseen hevosille, siis rehukäyttöön. Isäntä ei meillä ole porkkanan ystävä, ja siksi ruokiin tulee käytettyä sitä harvakseltaan.
Muut juurikasvit joutuivat etanoiden massiivisen hyökkäyken kohteeksi, joten syyskussa nostin maasta tyhjiksi syötyjä punajuuren kuoria ja puolikkaita nauriita. Muutama lanttu pelastui. Täystuhon kokivat myös ensikertaa kokeilemani aasialaiset keittiökasvit. Mitsuna ja Komatsuna tuntuivat olevan tuholaisten suurinta herkkua, eikä niistä keskikesällä ollut enää jäljellä muuta kuin rangat ja kukinnot.
Salaatteja tuli enemmän kuin ehdittiin käyttää. Rucola kärsi jonkin verran tuholaisista, mutta oli maultaan täydellistä. Samoin uusi kokeilu kähäräsinappi. Aivan ihana kasvi, jota tulen jatkossakin suosimaan! Myös vuonankaalista oli iloa pitkin kesää. Viimeiset lehdet poimin salaattiin loka-marraskuun taitteessa. Pinaattia en edes tiennyt kylväneeni niin paljoa kun sitä kasvoi, joten ilmeisesti kyseessä olivat viimekesäiset sadon siemenet, jotka itivät siellä täällä kasvimaalla. Harmillisesti aikaa ja voimia vaan ei ollut pinaatin pakastamiseen, joten suurin osa sadosta jäi jänisten syötäväksi.
Sipulit kasvoivat isoiksi ja mehukkaiksi, ja ilmeisesti kuivatuskin onnistui nyt nappiin, sillä varastointituhoja ei paljoa ole.
Uusi kasvihuone osoittautui myöskin toimivaksi, joskin tuuletusta pitää tulevina vuosina parantaa. Helteillä nousi lämpötila turhan korkealle, kun kunnollista läpivetoa ei ollut mahdollista saada. Tomaatteja riitti tuoreena syötäväksi yllin kyllin, ja jonkin verran myös pakkaseen. Paprikoita tuli ehkä tarpeettomankin paljon, ensi kesänä voisi pari kolme vartta riittää.
Basilika, persilja ja pillisipuli rehottivat kasvihuoneessa lähes oman onnensa nojassa, sillä ei ollut resursseja tällä kertaa säilöä niitä talven varalle. Tämähän se ongelma joka kesä on; kaikkea ei ehdi eikä jaksa kotipuutarhassa tehdä, kun on päivän jo raatanut palkkatöissä pellolla. Mutta eihän suutarin lapsilla yleensäkään ole kenkiä.
Vanhassa kasvihuoneessa olivat tällä kertaa kurkut, joiden ajattelin viihtyvän vähän varjoisammassa. No, avomaankurkut eivät viihtyneet, niiden sato jäi todella heikoksi. Sen sijaan komeaa kasvihuonekurkkua tuli paljon, tosin loppukesästä maku alkoi muuttua kitkeräksi. Minkähän virheen tässä tein? Kesäkurpitsat kasvoivat salaa kohopenkissä ylisuuriksi, muutaman pienemmän ja mehukkaamman yksilön tein ruoaksi. Myskikurpitsa ja spagettikurpitsa sen sijaan suuttuivat jostakin ja kuolivat jo taimina.
Entäpä sitten eläinten rehut? Heinää saatiin tänä vuonna ennätysmäärä, niin ettei ostoheinää tarvita talvella luultavasti lainkaan. Tähän oli syynä naapuri, joka ystävällisesti antoi muutaman hehtaarin heinäalansa meille korjattavaksi. Itsellään kun ei ole heinää syöviä eläimiä.
Valtava urakka siinä oli, pikkupaaleja tuli kotipelto mukaan luettuna lähemmäs pari tuhatta. Itse niitto, pöyhintä ja paalaushan on helppoa ja kevyttä traktorityötä, mutta se paalien roudaaminen latoon. Kuormat tehdään ja puretaan lihasvoimin, ja voin sanoa että niitä henkilöauton peräkärryllisiä oli monta! Heinäpaalien käsittely taisi olla suurin syy, miksi kipeydyin niin kovin syksyä kohden.
Kauranolkea saatiin tuttuun tapaan paalattavaksi naapurilta, sillä omaa viljanviljelyä ei meillä ole. Täytyy sanoa, että vuodet eivät ole veljeksiä tässäkään. Samalta alalta, josta viime syksynä saatiin lähes 800 paalia, tuli nyt ainoastaan 200. Kevään kuivuus luultavasti verotti kauran korren kasvua ja myös tavallista harvemmalta kasvusto näytti. Joten, kun aikaisempina talvina ole pystynyt jonkin verran olkipaaleja tutuille myymään, nyt menee joka ikinen omaan käyttöön. Hyvälle kauranoljelle olisi kysyntää, sillä sitä käytetään dieettiruokana helposti lihoville hevosille ja poneille. Ensi syksynä yritetään saada sitä enemmän talteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti