Viime yö oli levoton. Joskus aamun pikkutunneilla heräsin tuttuun repivään poltteeseen lonkan ja säären seudulla. Yritin vaihtaa asentoa mukavampaan, mutta tuloksetta. Vanhin kissoista huomasi tuskaisen hereillä oloni ja alkoi pyytää ulos. Nousin sängystä ja köpöttelin päästämään sen pyyntireissuilleen. Ulko-ovella oli vastassa melkoinen myteri, mutta sinne kissareppanan oli päästävä.
Palasin petiin, vaan uni ei tullut. Kun makasin aivan hiljaa kyljellään polvi kainalossa, kipu hieman hellitti. Kun liikutin kroppaani, se voimistui. Myrskytuuli ropisteli pisaroita ikkunaan ja viima vonkui leivinuunin hormeissa. Toinen kissoista heräsi, venytteli ja naukui pihalle. Nousin ylös ja pimeässä hapuillessani totesin että sähköt ovat poikki.
Päästettyäni kissan ulos myrskyn sekaan, yritin taas nukkumista. Ei löytynyt sitä untuvaista hyvänolon tunnetta, joka olisi johdattanut torkkujan unten maille. Yritin hengitellä syvään, etten hermostuisi. Jännä, miten aamuyön tunteina ajatukset tahtovat kiertyä negatiivisen ympärille. Kelasin mielessäni koko viikon ikävät velvollisuudet, mahdolliset myrskytuhot, sähköttä sulavat pakastimet, oman kurjan vointini. Voi perseen suti. Saisivatko päivänvalolla ikävät asiat näin suuret mittasuhteet, tuskin?
Lopulta sain unen päästä kiinni, tai ainakin luulen nukkuneeni silloin kun herätyksen kilinä upposi tajuntaani.
Vahva, tumma kahvi ja mustikkamuffinsi paransi oloa hieman. Aamutallista selvittyäni tartuin tuumasta toimeen ja varasin ajan osteopaatille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti