tiistai 19. tammikuuta 2021

Tunteiden sokkeloissa

 Eilinen päivä oli maanantai. Maanantait mielletään yleensä huonoiksi päiviksi, kerrassaan epäonnistumisten päiviksi. Jos jokin asia tökkii, ärsyttää tai menee pieleen, niin syyksi riittää se, että on maanantai. No, ehkä jotain maanantaiärtymystä saattoikin eilen olla ilmassa.

 


 

Kaikki alkoi aamulla, kun sain viestin joka yllätti ja suututti. Kyse oli ihan yksinkertaisesti siitä, että eräs ihminen perui lupauksensa ja kieltäytyi jo sovitusta asiasta. Minä yhdistyksen vastuuhenkilönä jouduin sitten selvittelemään, miten tilanne hoidetaan. Ärtymys siitä, etteivät ihmiset pidä sanaansa oli päällimmäisenä tunteena, sillä minulle sitoutuminen ja luotettavuus ovat ihan ykkösarvoja elämässä.

Päivän mittaan jouduin hoitamaan monia puheluita, sähköposteja, kyselemään neuvoa, sovittelemaan ja tiedottamaan. Eniten rassasi epätietoisuus ja odottelu. Odotin kärsimättömänä ratkaisevaa puhelua, ja kun puhelin sitten soi, siellä oli puhelinmyyjä. Ja kolmeen otteeseen. Sekin iän ikuinen kiusankappalefirma Freebo on ottanut taas numeroni soittolistoilleen.

Kun odottamani puhelu lopulta tuli, olin jo niin ärtynyt, että ehkä turhankin hanakasti aistin soittajan rivien välistä ylimielisen ja alentuvan sävyn. No, asia lopulta järjestyi parhain päin, mutta ikävä tunne tästä episodista jäi vellomaan mieleeni edelleen. Ymmärrän, että se on vain tunnetila, mutta miten päästä siitä eroon?

Hengenvaarallisesti lihava -sarjassa telkussa Dr. Now painottaa potilailleen aina tunteiden työstämisen tärkeyttä. Tunteet täytyy käsitellä ja selvittää, eikä paeta niitä ylensyömällä. Tätä ongelmaa minulla ei toki ole, päinvastoin, kun stressaan niin ruokahalu katoaa ja unohdan syödä. Mitä se tunteiden käsittely sitten on, siitä en ole tähän ikään mennessä oikein päässyt selvyyteen.


 

Minulla on oma tapani käsitellä tunnetiloja, eikä se varmaankaan ole paras mahdollinen. Tapa on nimeltään vatvominen. Jään pyörittelemään ikäviä asioita ja tapahtumia filminauhan lailla päässäni, luultavasti toivoen että niiden aiheuttama epämukavuus siten hälvenisi. Ärtymyksen ja kiukun ohella saatan kokea tunnetta, jonka miellän sosiaalisten tilanteiden jälkeiseksi krapulaksi. Etenkin, jos ikävään asiaan liittyy vuorovaikutusta, johon olen itse ollut osallisena, alan hyvin kriittisesti arvioida omaa rooliani. Sanoinko oikein, toiminko fiksusti, olinko riittävän jämäkkä tai hienovarainen, ja miten toinen osapuoli suhtautui sanomaani. Ikävät asiat, joihin en itse voi vaikuttaa, on huomattavasti helpompi sulatella ja hyväksyä.

 Tiedostan sen, etten ole parhaimmillani spontaaneissa keskustelutilanteissa. Saatan jäädä sanattomaksi tai ilmaista asiat liian suoraan tai jotenkin tökerösti. Tarvitsen enemmän aikaa harkita, miten sanani asettelen. Siksi kirjoittaminen tuntuu turvallisemmalta kuin puhuminen, ja aina kun mahdollista, käytänkin puhelimen tai kasvokkaisen kontaktin sijaan jotain sähköistä viestiä.

Vatvominen voi tietysti ajan kanssa saada huonon fiiliksen poistumaan, mutta en tiedä miten hedelmällistä se on. Vatvominen vie energiaa ja keskittymiskyvyn. Silloin kun olen vatvomistilassa, en pysty tekemään kunnolla mitään muuta. Tekee vain mieli käydä pitkäkseen ja sammuttaa valot. Eilen päätin kuitenkin rikkoa tuon kaavan ja lähteä ulos, ajelemaan hevosella. Sanotaan, ettei koskaan tulisi työskennellä eläinten kanssa silloin, kun on kiihtyneessä mielentilassa. Eläimet aistivat tunteen ja hermostuneisuus voi tarttua niihin. Ei eilinen ajelu Juippia mitenkään hermostuttanut, mutta ehkä vähän kohensi omaa oloa.

Toinen tapa, jonka kuvittelen auttavan mielenkuohunnan tasaamiseen, on aika.  Nukkuminen yön yli. Tämä edellyttää tietenkin sitä, että saa nukuttua syvää unta ja riittävästi. Minulla tahtoo stressaavissa tilanteissa nukkumatti olla kadoksissa. Viime yön nukuin silti suhteellisen hyvin, mutta näin paljon unia.

Unessa olin suuressa sokkeloisessa rakennuksessa, josta etsin oikeaa ovea sovittua tapaamista varten. Samalla yritin karistaa kannoiltani puolitutun henkilön, jonka päivityksen sattumalta luin eilen facebookista. Oikeaa huonetta ei löytynyt, yritin soittaa ja kysyä neuvoa, mutta puhelin ei toiminut. Sitten oltiinkin yhtäkkiä lattialla nukkumassa siskonpetissä. Oli ahdasta, vierustoveri makasi poikittain ja vei liikaa tilaa. Kenelläkään ei ollut  kasvomaskeja, vaikka porukkaa oli huoneessa paljon.  Jostain olisi saanut ilmaista viinaa, mutta en tiennyt mistä. Huomasin, että pääpuolessani on hevosen takamus. Sattuipa, että juuri minut oli sijoitettu hevosen taakse! Vaadin vaihtaa paikkaa, ettei hevonen sontisi naamalleni.

Aamulla herätessä mieli oli huomattavasti eilistä tyynempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Minä & tavarat

  Miun pitää tunnustaa: miusta on tullut viimenäkemältä kirppishaukka. Ainahan oon tykännyt kirppareita kierrellä, mut nyt siitä on tullunna...