Minä & tavarat

 

Miun pitää tunnustaa: miusta on tullut viimenäkemältä kirppishaukka. Ainahan oon tykännyt kirppareita kierrellä, mut nyt siitä on tullunna ihan sanotaanko harrastus.

Se lähti tavallisesta kaapinsiivoussessiosta, kun tuskailin että miks ihmeessä miun pitää hillota tää tavaramäärä, jonka oon joskus ostanu tai saanu, vaikken sitä tuskin koskaan tarvii. Kaikenlaiseen materiaan sitä mukamas kiintyy: halppisrihkamaakin, tokmannilaatua etupäässä. Pois pois, nyt män uusiks.

Syväntäin sykähyttää vanahat emaliastiat, Sorsakosken aterimet, Riihimäen käyttölasi, luonnonkuituset kodintekstiilit, värikkäät kukkakuosit, Arabian posliini, kokopuiset huonekalut ja muut talonpoikaisesineet...ai että! Näitä miun kaappeihin lisää kiitos.

Kesän viimeiset mattopyykit

 

Nämä ihanat elokuun hellepäivät olen käyttänyt pesemällä loput huushollimme matot. Laiskuuttani en lähtenyt kylän matonpesupaikalle, vaan levittäydyin kimpsuineni omalle pihanurmikolle, pressun päälle. Edes painepesuria en viitsinyt käynnistää meluamaan, tartuin mieluummin perinteiseen juuriharjaan ja puutarhaletkuun. Mattoni kun ovat etupäässä kepeitä räsymattoja, joita on helppo käännellä ja nostella märkinäkin.

Rakkaimpia matoistani ovat raidalliset ja kuviolliset mummon kutomat kaunokaiset, jotka ovat siirtyneet minulle perintönä. Niitä ei ole kudottu "oikeista" trikookuteista, vaan vanhoista vaatteista ja kodintekstiileistä leikellyistä räsyistä. Pystyn vieläkin tunnistamaan raidoista ukin flanellipaitaa, mummon yöasua, isän kylpytakkia ja äidin kukkahametta. Nostalgisia lapsuusmuistoja!

Kirpparilta löytämilleni upeille, vanhoille villamatoille riittää nyt puistelu ja hyvä tuuletus. Tuskin maltan odottaa syksyn viileneviä säitä, että saan levittää ne kammarin lattialle varpaita lämmittämään. Kesäisin kun ei pirtissämme juurikaan mattoja käytetä kaksi- ja nelijalkaisten rapakäpälien vuoksi.

 

Ota varovasti

 

Kevät on vuodenajoista julmin, sen muistin ja tajusin taas kerran maatessani paareilla keskussairaalan päivystyspolilla. Keväässä ON jotain, mikä saa fysiikkani pettämään. Kun joudun onnettomuuteen tai telon itseni, on hyvin todennäköisesti kevät. Keväällä sairastan kulkutaudit, poden migreenit tai kärsin rytmihäiriöt. Elämän vastoinkäymiset ja burnoutit sijoittuvat niinikään tyypillisesti kevääseen; aivan kuin talvella ei olisi paremmin aikaa niitä potea.

Tällä kertaa iski iskias oikein täydellä voimallaan. Mistä vaiva otti kimmokkeen, sitä voi vain arvailla. Oliko liikaa se, kun talven kangistamilla jäsenillä päätin nousta jälleen Punaisen Oriini selkään ja käydä ihan pikkupikku lenkillä? Vai saiko vähitellen kasvanut työkuormitus kamelin selän taas katkeamaan?

Joka tapauksessa yhtenä tavallisena aamuna, kesken tavallisten aamuaskareiden iski pahin kipu ikinä. Käveleminen loppui siihen paikkaan, eikä oikeaa puolta kropasta kärsinyt käyttää ollenkaan. Koko jalka lonkasta nilkkaan oli tulessa ja alaselän lihakset kramppasivat. Ennen kuin kunnolla tajusinkaan, olin piipaa-autossa matkalla päivystykseen. Siellä vietin sitten ikuisuudelta tuntuvat seitsemän tuntia paareilla maaten ja jokaista liikahdusta varoen. Lopulta sain helpottavat kipupiikit ja relaksantit ja luvan kotiutua.

Pääsiäinen ja vappu menivät jo totuttuun tapaan lääkehuuruissa, takaisin ihmiseloon totutellessa. Vaikka tiesin, että panacod saa aikaan kahden vuorokauden kestävän liskojen yön, valitsin sen silti pienenä helpotuksena jatkuvasti juilivaan kipuun. Pikkuhiljaa sekä iskiashermo, että kolauksen kokenut mieli ovat alkaneet rauhoittua ja olo tuntuu suht siedettävältä. En voi sanoa että normaalilta, sillä en taida edes tietää, miltä normaali olotila enää tuntuu.

Välillä meinaa iskeä pelko, miten tulevasta kesästä selvitään, jos elämä on taas näin takkuista. Kohta olisi aidattava laitumet, siistittävä pihamaat, pinottava polttopuut, tyhjennettävä lantala, muokattava kasvimaat, istutettava perunat. Sitten kitkemistä, veden kantoa, kastelua, niittämistä, lannoitusta, heinän tekoa...kaikkea tätä päivästä toiseen. 

Annan kuitenkin kertoa itselleni, että kaikki kyllä järjestyy. Tälläkin kertaa.

Nyt revin kyllä pelihousut!

 Jaahas, pupu poikueineen on löytänyt tiensä omenapuiden kimppuun. Koko talven saivat omput olla suht rauhassa ja jänikset tyytyivät metsään leviteltyhin hevosheiniin. Enää eivät heinät riitä, vaan lisäeinestä etsitään mistä irti saadaan. Aitaamattomat omenapuut paksun hangen keskellä ovat helppo kohde.

Olen yrittänyt sivellä puihin kaikkea pahan hajuista ja makuista: tervaa, hevosten linimenttiä, vanhaa hajuvettä jne., mutta ei erikoiset aromit tunnu ruokahalua haittaavan. Syöntijäljet lisääntyvät oksistoon yö toisensa jälkeen ja poikkipurtuja oksankärkiä ja papanoita levitellään ympäriinsä. Aaargh!!!

Päivän positiivisuus löytyy taimikasvattamosta. Valkoinen Amyka-paprika, Ildi-, Ananas- ja Zlatava-tomaatit sekä Kaneli- ja Sitruunabasilikat ovat terhakoilla taimilla. Viimeisimpänä kylvetty kuukausimansikkakin on puskenut ensimmäiset kasvulehtensä ja pääsee kohta harvennettavaksi. Siinä onkin pipertäminen, että nuo kaikki pikkualut saan erotettua ja siirrettyä omiin lokeroihinsa. 

Vaikka kuukalenteri ei aivan kohdillaan olekaan, kylvän tänään Lakritsijuuren. Sille luvataan melko pitkä ja epätasainen taimettuminen, joten paljon pidemmälle kevääseen ei tohdi odottaa. Lakritsi saattaa olla aika haasteellinen kasvi näille leveyksille, sillä  se ei ole erityisen pakkasenkestävä, eikä viihdy savimaassa. Mutta kokeillaan nyt jotain uutta tänäkin vuonna.

Myöhässä tämä kevät tosiaan on. Katsoin kalenterista, että päivälleen vuosi sitten tein kasvihuoneeseen jo ensimmäiset varhaiskylvöt. Nyt kasvariin ei pääse edes ovesta sisälle, kun on paksut nietokset ympärillä.

Viljelyhommien vastapainona on päästy aivan mahtavissa keleissä ajelemaan hevosilla järven jäällä. Alkutalvesta sinne ei päässyt, kun jään päällä oli vettä. Sen jälkeen oli puoli metriä lunta ja alla vettä. Nyt aurinko on haihduttanut lumet vähiin ja jään pinta on tasainen alusta liikkua. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

 

Heräämässä kevääseen?

Kuvauksellisen kauniita aamuja, huurteisia puita, plussan puolelle kipuavia iltapäivän lämpöjä ja hiljalleen hupenevia hankia - ilmassa on kevättalven tuntua parhaimmillaan.

Keskitalven väsymyskin tuntuu vihdoin päästävän otteestaan. Enää en yhtä kipeästi kaipaa kymmentuntisia yöunia, tai niiden puutteessa päikkäreitä samalla tavoin kuin pari kuukautta sitten. En tiedä miten selviäisin, jos kävisin läpi talven kahdeksasta neljään töissä, varmaan uupuisin täysin. 

Olen yrittänyt myös muuttaa ruokavaliotani siihen suuntaan, mitä keho tuntuu kaipaavan. Vuosia olen vältellyt hiilareita ja syönyt melko proteiinipainotteisesti, mutta samaan aikaan tuntenut että energiat ovat kateissa ja kroppa tukkoinen. Askel on todellakin painanut. Pahoinvointi ja ilmavaivat ovat pysyneet poissa kuten toivoin, mutta onko viljaton ja sokeriton ruokavalio sittenkään vaivan väärti, jos toisessa vaakakupissa painaa jaksaminen. Nyt olen vähitellen siedättänyt vatsaani viljatuotteisiin ja suklaatakin tunnustan polttoaineena taas käyttäväni. Koko ajan tietysti kuulostellen, mikä tuntuu hyvältä.

Ensimmäiset vihreät ruukuissa ja lautasella tuovat toivoa, että lumenpaljouden keskelle koittaa vielä kesä. Kylvökausi on avattu herneenversojen ohella parikoilla, basilikoilla, tomaateilla ja kuukausimansikoilla. Tässä murheellisessa maailmantilanteessa joutuu kuitenkin miettimään, onko tämä tarpeeksi, vai onko viljelysuunnitelmaa vielä muutettava. Loihdittava jostain lisää kasvatustilaa. Onhan selvää, että jos elintarvikekriisi tulee ja hinnat pompsahtavat, niin pienituloisen ruokakassi ei ensi talvena paljoa paina.

Pär-rr-rr-rr-rr

 

 Merkittäköön allakkaan, että tänään 8. helmikuuta kaikui tikan pärinä pihahongasta. Se on varma kevään ensimerkki, jonka kuulumista olen vuosittain seurannut. Juuri ja juuri ehdin ikuistaa itse herra punamahan kuviin, ennenkuin se lensi käkättäen muihin maisemiin.

PS. Pahoittelen, etten pysty vastaamaan jättämiinne kommentteihin. Blogger ei jostain syystä halua antaa.

Juurilla

 Eräänä päivänä mietin, että onpa hassua, kun tunnen hevosteni polveutumisen kuudessa, seitsemässä sukupolvessa, mutta oman sukuni vaiheet ovat tiedossa hädin tuskin isovanhempiini saakka. Tokihan mummi ja ukki saattoivat elossa ollessaan kertoa jotain omista juuristaan, mutta ehkä asiat eivät silloin tuntuneet niin tärkeiltä, että olisivat jääneet mieleen. Harmi.

 

Niinpä läksin viimein selvittelemään, edes pääpiirteittäin, mistä olen oikein lähtöisin. Netistä löytyy sukututkimusohjelmia, joilla voi päästä alkuun, mutta minua eivät kauheasti houkuta kaupalliset, rekisteröitymistä vaativat sovellukset. Toinen lähde ovat tietenkin vanhat kirkonkirjat ja muut historialliset arkistot, joita nykyisin on digitoitu myös sähköiseen muotoon. Haasteena on tosin se, että tekstit ovat 1800-luvulta taaksepäin enimmäkseen venäjänkielisiä.

Netin avulla pääsin kuitenkin sen verran jyvälle sukuni historiasta, että tiedän nyt isäni suvun elelleen ja levittäytyneen aivan itärajan tuntumaan, osittain Venäjän puolelle jääneellä alueella. Kantaisäni Olof on syntynyt vuonna 1655 Nuorajärven kylässä, joka sijaitsee hyvin lähellä oman isäni syntymäpaikkaa. Ei siis ole kauas omena puusta pudonnut.

Äidin sukupuu tarjosikin sitten toisen yllätyksen. Kantaisä Mihail vaikutti 1500-luvulla tässä samaisessa pitäjässä, muutaman kymmenen kilometriä nykyisestä asuinpaikastani länteen. Suku on seudulla laaja, ja niinpä jopa kantatila, josta minunkin mökkini on lohkottu, oli 1800-luvulla erään kaukaisen sukulaiseni nimissä. Ilmankos näillä pihatantereilla käyskentely onkin tuntunut aina niin hyvältä, aivan kuin tänne kuuluisin!