Liinavaatekaappi

 Sattuipa eilen niin somasti, että olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nimittäin Facebookissa, missä kaveri oli hukkaamassa vitriinikaappia poikkeen remontin tieltä. Ja lupasi sen vieläpä ihan hakupalkalla nopeimmalle halukkaalle. Koska kaappi ei sijainnut mahdottoman kaukana, huusin välittömästi HEP! ja niin hyppäsimme isännän kanssa pakuun ja läksimme noutoreissulle.

Kaappi oli justiin niin siistikuntoinen kuin kuvista voi päätellä, vain pari laatikon vedintä puuttui. Ei iso puute, niitä varmasti löytyy rautakaupasta (ainakin lähes) samanlaisia. Kaappi näytti kuvissa kirkkaanvalkoiselta, mutta olikin luonnossa kermanvärinen, mikä on oikeastaan vielä parempi. Puhdasta valkoista meillä ei ole missään muissakaan kalusteissa. Kun lopulta saatiin suhteellisen kookas kaappi raahattua kammarin nurkkaan, se sopi siihen kuin nakutettu! Olen happy!

 

Kun rupesin tätä kaappikeissiä miettimään, niin ihan samalla tavoin lähes kaikki muutkin tämän mökin kalusteet on hankittu, lahjoituksina tai pikkurahalla kierrätyskeskuksesta. Joku on vaan ykskaks tarjonnut jotain, ja minä olen sanonut joo, otan. Siksipä mökin kalustus on kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Sohva ja vuode on noudettu äidiltä hänen muuttaessaan pienempään asuntoon, kiikkustuoli, lipasto ja muutama pinnatuoli taas ovat mummolan jäämistöä. Pirtinkaluston sain isältä, kirjoituspöydän kaverilta. Matalan koivuhyllykön ostin opiskeluaikojen kirjahyllyksi kierrätyksestä. Ainoat uutena hankitut huonekalut taitavat olla kammarin korkea kirjahylly sekä keittiökaapistot. Nämä ovat puusepällä (isälläni) mittatilauksena teetettyjä. Niissä sain sentään itse osallistua suunnitteluun ja materiaalivalintoihin.

Koska yksi asia johtaa helposti toiseen, vitriinikaappia täyttäessäni päätin silittää saman tein kaikki vuodevaatteet ja pyyhkeet. Lasiovien takana ne jäävät näkösälle ja asettuvat siistimpiin pinkkoihin vähän prässättyinä. Tämä on, pakko tunnustaa, ensimmäinen kerta silittää lakanoita koko aikana, minkä olen asunut omillani. Edellinen kerta oli lapsuudenkodissa äidin käskystä vai olikohan koulun kotsarintunnilla. Silittäminen on ollut sellainen kotityö, josta olen kaikkein helpoimmin livennyt. Sehän on vähän hifistelyä, sillä ruttaantuu ne lakanat kuitenkin pedissä, eikä vaatteillakaan ole kotioloissa niin väliä, ovatko kaulukset ojennuksessa. Vai mitenkä?

Silittäminen oli ihan kivaa. Enkä minä muutenkaan luistele kotitöistä siksi, etten pitäisi niistä, vaan ihan ajan ja jaksamisen puutteen vuoksi. Tykkään jopa ikkunoiden pesusta, jota moni tuntuu inhoavan, kunhan saan käyttää siihen rauhassa koko päivän aikaa. Ilman että jokin muka tärkeämpi tekeminen painaa päälle. En tupakoi, mutta tarvitsen joka hommassa välillä tuumaustaukoja, olkoot ne sitten vaikka kahvikupin mittaisia. Kun saan rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, työt tulevat kyllä aikanaan tehtyä. En ole todellakaan mikään multitaskaaja, vaan hyvin äkkiä minusta tulee multipaskaaja, jos joudun säätämään montaa asiaa yhtä aikaa. Ihan arkinen esimerkki tästä lienevät lukuisat pohjaan poltetut ruoat, kun yritän pannun hämmentämisen ohella tiskata tai pestä pyykkiä. 

 

Lähes koko päivä siinä silityslaudan ääressä meni, mutta nyt on kolmenkymmenen vuoden ajalta rästit suoritettu. Onpa hyvä fiilis, kun uudessa kaapissa on siistiä ja sileää!