Puutarharakkaus

 Tässä taas eräänä aamuna herättyäni mietin unta, jota olen nähnyt toistuvasti niin kauan kuin muistan. Unessa vaeltelen jossain vanhan talon pihapiirissä, vähän kuin omistajan elkein. Yhtäkkiä eteeni alkaa putkahdella maasta penkkejä ja istutuslavoja, joissa vesiheinän seassa rehottaa valtavasti hyötykasvin taimia. On porkkanaa, persiljaa, kurpitsaa, valkosipulia, lanttua, punajuurta...kaikkea mitä olen halunnut aina kasvattaa. Unohdettu puutarha! Minäkö tämän olen perustanut ja jättänyt sitten oman onnensa nojaan? Kun kiertelen kauemmas, huomaan että pihan perällä on kasvihuonekin ja siellä nousemassa tomaattia, kurkkua  ja kesäkukkia. Olipa onni, että löysin paikan ja saan kasvit pelastettua!

'Unohdettu puutarha' on oikein hyvän mielen uni. Siinä on vähän samanlainen fiilis, kuin lapsella jouluna lahjapaketteja aukoessa. Mitä kaikkea edestä löytyykään? En tiedä yhtään, mistä tämä uni kumpuaa ja onko sillä jokin syvempi symbolinen merkitys, mutta olen nähnyt saman teeman lukemattomia kertoja. Tietenkin kasvien hoitaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Muistan mummolasta porkkana- ja lanttumaan, marjapensaat, perunapellon ja mansikkapenkit. Mummon kukkapenkissä kasvoi pioneja, ruusuja, harjaneilikoita, päivänkakkaroita ja sellaisia hassuja oransseja kukkia, joiden nuppua peitti ikäänkuin tonttulakki. Oli ihan pakko nyppäistä se lakki pois, ennenkuin kukka itse ehti avautua. Mummo ei tykännyt. Muutamana kesänä tallin seinustalla kypsyi tomaatteja, joiden tuoksu on yksi voimakkaimmista lapsuuden tuoksumuistoista.

Myöhemmin, kun perheemme muutti kerrostalosta omakotitaloon, pihan laitto oli yksi kesän tärkeimmistä projekteista. Vaikka en itse tainnut hommiin juuri osallistua, viihdyin pihallamme. Sitten kun läksin kotoa  omilleni, yritin kasvattaa rivarin ikkunalaudalla ja pienellä etupihalla yrttejä ja salaatteja. Oikeastaan jokaisessa kodissani on ollut isompia tai pienempiä viljelmiä, pääasiassa hyötykasveja. Nykyisellä paikalla tietenkin eniten. Jännästi vaan silloin pienenä ei osannut aina arvostaa kotona tuotettua ruokaa tai muitakaan kotikutoisia asioita. Meillä leivottiin hyvin pitkään ruisleipä itse, mutta tietenkin kaupan "valkoinen leipä" tuntui lapsesta houkuttelevammalta. Ja oi, miten makealta maistuikaan tiivisteestä tehty appelsiinimehu kirpeän kotitekoisen herukkamehun rinnalla!

Alakouluiässä ensimmäiset farkkuni olivat ompelija-mummoni itse tekemät. Toki  ilahdutti, kun pitkän kinuamisen jälkeen sellaiset sain, mutta vähän kade olin silti luokkatovereille, joiden housun takataskua koristi oikea Jamesin tai Wranglersin merkki. Eikä minun farkkujeni saumoissa ollut aivan oikean sävyiset oranssit tikkaukset...

Tänä päivänä olisin ikionnellinen, jos voisin käyttää ompelijalla teetettyjä mittatilausvaatteita, saati ommella ne itse. Myös suhteeni kotona tuotettuun, lisäaineettomaan ruokaan on tietenkin muuttunut lapsuuden päivistä.

Tätä taustaa vasten ammatillinen siirtymäni siististä sisätyöstä puutarha-alalle oli aika luonteva. Tai no, käväisin minä tekemässä lyhyen työkokeilun verhoomossa, mutta ei siitä jäänyt oikein uuden ammatin aineksia käteen. Ei ole minun juttu sellainen pikkutarkka näprääminen, olen suurempien linjojen ihminen. Kaasujalkani oli ompelukoneelle aivan liian raskas, vedin usein ompeleet pitkiksi ja suorat saumat mutkille.

Aloittelin puutarhauraani kesäkukkien parissa, mutta siirryin viitisen vuotta sitten vihannespuolelle. Jostain syystä syötävät kasvit ovatkin minua aina kiinnostaneet koristekasveja enemmän. Se näkyy myös kotipuutarhassa: täällä ei juurikaan ole panostettu estetiikkaan, vaan käytännön tarpeisiin. Tontin paraatipaikalla seisoo traktorin työkoneita, halkopinoja, kanojen häkki ja likakaivot. Pihan ainokaisen ns. perennapenkin tuhosi viime kesänä koira. Yksittäisiä akileijapuskia töröttää siellä täällä, nokkosiin ja juolavehnään hautautuneena. Nurmikko ajellaan kun/jos ehditään ja jaksetaan. Noloa.

 

Onhan minulla suunnitelmat kypsymässä, jos jotain pientä nättiä pihamaallekin tänä vuonna rakentaisi. Mutta vain pienesti, jotta tekemisen ilo säilyy.