Suden hetkipä hyvinkin

 Eivät  jääneetkään meillä hevoset yöksi ulos. Pihapiirissä liikkuu susi.  Perjantain vastaisena yönä havahduin ties monennetta kertaa hereille ja päästin kissan ulos. En jaksanut katsoa kelloa, mutta ajattelin, että taitaa olla "suden hetki", eli aamuyön viimeiset tunnit meneillään ennen päivän sarastusta. Pyöriessäni petissä huomasin, kun takapihan liiketunnistimella toimiva ulkovalo heitti vinoneliön muotoisia kuvioita makuukammarin seinään. Susihan siellä kävi juuri kuvauttamassa itseään valvontakameraan. Ja minä onneton tietämättäni päästin kissan pihalle! Onneksi vanha viisas kissa ei lähde kauas ovelta, korkeintaan luikahtaa auton alle tai kiipeää aitan kuistille tarkkailemaan pihan yöelämää.

Eivätkä hukan liikkeet siihen jääneet, isänpäivän yönä se vieraili kilometrin päässä toisen talon riistakamerassa.

Eli meillä tuli nyt suunnitelman muutos hevosten ulkoiluihin, ne pysyvät yönseudut tallissa. Samoin päättyy kanojen vapaa ulkoilu;  pääsy ulkotarhaan on avoinna vain valoisan aikaan. Myös naapureita on varoitettu pitämään lemmikkieläimensä turvassa.

 

Jotain uutta on kuitenkin hevosille luvassa. Pentu saa ottaa itsenäisen elämän ensimmäiset askeleet ja yöpyä omassa boksissaan, emän vieressä. Sehän täyttää parin viikon päästä puoli vuotta, mikä on hevosten tyypillinen vieroitusikä. Päivisin on varsan lupa vielä tarhata emän kanssa ja nauttia tissien antimista, kunnes loppukuusta tapahtuu lopullinen ero. Luultavasti Ämmätamma muuttaa meiltä silloin pois ja talliin jäävät vain veljekset. Mutta se on sitten oma tarinansa se.

Tänään käytiin onnittelemassa isää ja syömässä maukas lihapulla-ateria täytekakun kera. Kyllä kotiruoka on parhautta! Isältä sain mukaan vinon pinon Kalle Päätalon kirjoja. Iijoki-sarjan olen kertaalleen lukenut, mutta on se niin hyvä, että kestää lukea toisenkin kerran. Erityisesti minua kiehtovat kuvaukset Kallen lapsuusvuosista, 1900-luvun alun maalaiselämästä. Arki oli köyhää, kovaa ja karua, mutta tietyllä tavalla tavattoman rikasta, maanläheistä. Nykyajassa siitä voi tavoittaa enää pieniä häivähdyksiä, lähinnä vanhojen rakennusten ja esineiden kautta. Itse olen onnekas että saan asua 1900-luvun alussa rakennetussa pihapiirissä, jossa vanhan ajan henki on vielä ajoittain aistittavissa.

 

Viimeiset vihreät

 Eiliselle ei syntynyt päiväkirjamerkintää. En yksinkertaisesti jaksanut kahden huonosti nukutun yön jälkeen ja säälimättömän hermojyystön kourissa istua koneelle. Mielikin uiskenteli aika syvissä vesissä. En tiedä laukaisiko tuo kokeilussa ollut TENS-laite ennestään ärtyneen iskiashermon juilimisen ihan uusiin ulottuvuuksiin. Tältäkin aamupäivältä oli pakko perua yksi tapaaminen, sillä en todellakaan ollut voimissani, nyt onneksi tuntuu jo hiukan helpottavan. Liekö vain hengähdystauko ennen ensi yön koettelemuksia? Tänään nautin kuitenkin sähköiskujen sijaan pehmeistä hoitomuodoista: merisuolakääreistä, joogasta ja saunomisesta. Ja kissaterapiasta.

Ulkona marraskuun aurinko näyttäytyi niin nättinä, että päätettiin siirtää Ämmä ja Pentulainen vielä hetkeksi pienestä hiekkatarhastaan pois nauttimaan syksyn viimeisistä vihreistä suupaloista. Sääennuste vaikuttaa aika hyvältä, joten saavat olla nyt väljemmässä tarhassa muutaman vuorokauden ihan yötäpävää. Helpottaa minun tallityöstressiä kummasti. 

 

 

Pitää kehua ja kiittää, miten hienosti Pentu käyttäytyi tällä aiemmin hieman...no, haasteellisella tarhareitillä. Vähän arvelutti, miten miten se ryykää menemään ja miten minun kivuliaalle kropalle käy. Mutta ei,  ei juossut varsa valtoimenaan riimunnaru jaloissa pitkin pihamaata, vaan tuli siivosti vierellä perille asti. Vaikka mansikkamaan aidat ja paimennauhojen lepatus pelottivatkin, niin paniikkia ei syntynyt. Hyvähyvä, taitaa tästä kuitenkin hevonen tulla!

Parempia päiviä odotellessa

 Viimeinen vuorokausi on mennyt kipujen kynsissä. Mikään ei oikein auta, eikä mikään asento helpota. Yöunet olivat katkonaiset ja sisällöltään sekavat. Aamulla piti pienet itkutkin tirauttaa kaikelle tälle kurjuudelle.

Taistelu amerikanmaan herruudesta meni tiukaksi, eikä tainnut Trumpin hyvä loppukiri kantaa aivan maaliin saakka. Oliko peli sitten täysin rehellistä vaiko likaista, sitä varmasti puidaan vielä pitkään. Eikä se onneksi ole meidän suomalaisten suurimpia murheita, kunhan saataisiin edes omat asiat kuntoon.

 

Ulkona tuulee navakasti ja välillä pudottelee sadekuuroja. Tikka pinnistelee kynsin hampain kiinni ruokintapaikan talipallossa, ettei tuulenpuuska vie mennessään. Säälittelen, ettei tullut aamulla laitetuksi hevosille loimia päälle, mutta mistäs arvasin, kun silloin keli oli vielä siedettävä. Puhelinkin juuri piippasi, että matkahuollossa olisi odottamassa hevosenpojille paketti uusia sadetakkeja - ostin kun tarjouksessa olivat.

Taidan sytyttää seuraavaksi uuniin tulet ja kokeilla millaisia lepoasentoja löytyisi kiikkustuolista. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

PS. Löysin kuin löysinkin asennon, joka tällä kertaa sulatti kivun pois. Se on jooga-asento nimeltään Balasana, lapsen asento. Nyt en uskalla liikahtaa...

Piikillä

 Keskiviikkoaamu valkeni tällä kertaa lääkärin vastaanotolla. Kipu yltyi eilissäpäivänä niin sietämättömäksi, että oli otettava luuri käteen ja soitettava terkkariin. Lääkäri (rouva itäistä syntyperää) tökki sormella lantion seutuani sieltä täältä, ja oikean kohdan löydettyään tuikkasi kankkuun pitkävaikutteista kortisonia. Kaksi uutta särkylääkettä vaihdettiin kokeiluun. Niin, ja hän kirjoitti lähetteen ortopedille, VIIMEIN, on tätä puoli vuotta jo odotettukin! Kiireettömänä se tietenkin menee, joten kutsua saanee venata vielä tovin.

 

Kotona kuulostelin vointiani, ja harkinnan jälkeen päätin käydä ajamassa Juipilla pikaisen kärrylenkin. Kyydissä istuminen ei taaskaan tuntunut missään, mutta tallissa varusteita purkaessa piti jo purra hammasta. Tallityöt kun siihen päälle hoitelin, niin olinkin valmis lysähtämään petiin pitkäkseen.

Illan luottamustoimet joudun jättämään väliin, ei minusta ole auton rattiin nyt.

Joten melko pieniä ovat tämän päivän kivat asiat, mutta ei nyt ihan ilman jääty. Lohtuherkuksi löysin lakritsivanukasta, uutta, tarjouksessa ja ihan nam. Hymyyn antavat aihetta myös hyvät uutiset Jenkkilän suunnalta: Make America Great Again!

Synkkänä ja myrskyisenä yönä

 Viime yö oli levoton. Joskus aamun pikkutunneilla heräsin tuttuun repivään poltteeseen lonkan ja säären seudulla. Yritin vaihtaa asentoa mukavampaan, mutta tuloksetta. Vanhin kissoista huomasi tuskaisen hereillä oloni ja alkoi pyytää ulos. Nousin sängystä ja köpöttelin päästämään sen pyyntireissuilleen. Ulko-ovella oli vastassa melkoinen myteri, mutta sinne kissareppanan oli päästävä. 

Palasin petiin, vaan uni ei tullut. Kun makasin aivan hiljaa kyljellään polvi kainalossa, kipu hieman hellitti. Kun liikutin kroppaani, se voimistui. Myrskytuuli ropisteli pisaroita ikkunaan ja viima vonkui leivinuunin hormeissa. Toinen kissoista heräsi, venytteli ja naukui pihalle. Nousin ylös ja pimeässä hapuillessani totesin että sähköt ovat poikki.

 

Päästettyäni kissan ulos myrskyn sekaan, yritin taas nukkumista. Ei löytynyt sitä untuvaista hyvänolon tunnetta, joka olisi johdattanut torkkujan unten maille. Yritin hengitellä syvään, etten hermostuisi. Jännä, miten aamuyön tunteina ajatukset tahtovat kiertyä negatiivisen ympärille. Kelasin mielessäni koko viikon ikävät velvollisuudet, mahdolliset myrskytuhot, sähköttä sulavat pakastimet, oman kurjan vointini. Voi perseen suti. Saisivatko päivänvalolla ikävät asiat näin suuret mittasuhteet, tuskin?

Lopulta sain unen päästä kiinni, tai ainakin luulen nukkuneeni silloin kun herätyksen kilinä upposi tajuntaani. 

Vahva, tumma kahvi ja mustikkamuffinsi paransi oloa hieman. Aamutallista selvittyäni tartuin tuumasta toimeen ja varasin ajan osteopaatille.

Aistit avoinna maanantaihin

 Minä kun olen tällainen stressipelle, niin ajattelin että marraskuun harmauteen sopisi hyvin harjoitus, jossa ollaan läsnä ihan vaan tässä ja nyt, käsillä olevassa hetkessä kaikki aistit avoimina. Hätistetään pois mielestä tulevan päivän velvoitteet ja ihan vaan hengitellään ja ollaan. Mindfullnessia, vai miksi sitä suuressa maailmassa nimitetään.

Tietenkään omista tuntemuksista ei pysty vangitsemaan tekstiksi kuin pienen osan, kaikkea ei muista, kun ajatukset virtaavat ja havainnot vaihtuvat. Mutta haitanneeko tuo. Tässä harjoitelma; marraskuinen maanantaiaamu.

 

Kilkatus kuuluu ensin vaimeana, sitten kovempana. Tunnustelen hetken olotilaa - ei kipuja - ja vääntäydyn istumaan sängyn reunalle. Karvamatto on pehmeä jalkapohjien alla. Kurotan yölampun katkaisijalle, pimeys vaihtuu hillittyyn valoon. Sipaisen herätyksen sammuksiin. Vedän hitaasti kalsarit jalkaan ja puseron päälle. Hengittelen pikkumökin aamuilmaa. Pehmeänsileä kissankylki hivelee jalkateriäni, kiehnää, hurrittaa. 

Kävelen tupaan ja sytytän mennessäni valoja päälle. Puulattia narisee askelten alla, tupa tuoksuu nukkuvalle koiralle. Eteisen oven saranat vongahtavat. Lattialta löytyvät villasukat, laitan ne jalkaan, Sukat tuntuvat miellyttäviltä. Puen ulkovaatteet päälle ja menen ulos. Kylmä tuuli puhaltaa vastaan. Kävelen pihan yli hevostarhalle. On hämärää, mutta ei niin pimeää että tarvitsisi otsalamppua. Heitän sylyksen heinää aidan sisäpuolelle. Tuuli pölläyttää osan korsista takaisin naamalleni. 

Kävelen takaisin pihan poikki tallia kohden. Ulkovalot lävähtävät yksi toisensa jälkeen palamaan. Niiden valokiila häikäisee, jos katsoo päin. Vilustaa ja näpit menevät kohmeeseen. Tuuli humisee. Heitän heiniä toiseenkin hevostarhaan ja avaan tallin oven. Sisältä kuuluu hörinää ja kavion tömähdyksiä.  Tuttu ja turvallinen tallin tuoksu tulvii sieraimiin. Loisteputket syttyvät viipyillen, mutta kohta tallissa jo näkee. Tyhjennän rehukauhat hevosten ruokakuppeihin. Kops kops, hakkaan niitä seinään. Sinimailanen tuoksuu, ja ruisleipä.

Istun tallin penkillä ja odotan kun hevoset syövät aamupuuronsa. Tasaista mäiskytystä ja välillä kolahtelua. Penkki tuntuu kovalta takamuksen alla, nojaan seinään. Ei satu mihinkään, on ihan hyvä olla. Kissa numero kaksi tulee kissanluukusta sisään pyyhkimään haalarin lahjettani. Tunnustelen sen turkkia, se on pörröinen ja roskainen, mutta kuiva. Ulkoa, kaukaa pikitieltä kuuluu auton ääntä. 

Kolina hevosten ruokakupeista yltyy, ne alkavat olla tyhjät. Avaan ensimmäisen karsinan oven metalliosat kirskuen. Napsautan riimunnarun päitsiin kiinni ja lähden taluttamaan Juippia ulos. Rytmikäs kenkien kopse muuttuu soran rahinaksi, kun astumme tallin valoista aamuhämärään. Jäntevä, kumimainen turpa tuuppii ja hieroo takkini selkämystä. Heilautan narun päätä selkäni takana ja tuuppiminen loppuu. Saavumme tarhan veräjälle, josta hevonen luiskahtaa sisään. Lits läts, jalkojen alla tuntuu märkä, liukas muta. Irroitan narun ja päästän hevosen irti. Kissa naukaisee ja juoksee tömisevin tassuin ohitseni. Näppejä paleltaa.

Palaan talliin ja avaan toisen karsinan oven. Sinimailanen tuoksuu vieläkin. Kytken riimunnarun Pentulaisen päitsiin. Kengättömät kaviot kopsuvat pehmeästi kun marssimme ulos, ensin minä varsa käsipuolessa ja Ämmä perässä vapaana. Ruokintapaikalla päästän varsan irti ja tuikkaan porkkananpalan sen suuhun. Tunnen sormenpäissäni pehmeät hevosenhuulet.

 

 

Suljen tallin ovet ja sammuttelen valot. Lähden kävelemään talolle. Kissa marahtaa ja juoksee ohitseni. Astun eteiseen, jossa on vastassa lämmin, miedosti sipulintuoksuinen ilma. Riisuttuani päällysvaatteet siirryn tupaan ja lataan kahvinkeittimen. Pilkon banaania ja päärynää, otan jääkaapista jugurtin ja mehukeiton. Jääkaapin sisällä tuoksuu hirvipaistille ja marjoille. 

Pakastin surisee hiljaa, kahvinkeitin pulputtaa. Käynnistän blenderin, jonka riipivä ääni katkaisee aamun rauhan. Kissan tassut tömisevät jossain pöydän alla. Koira herää ja puistelee turkkiaan. Isännän puhelin alkaa visertää herätystä ja saa koiran hyppäämään sohvalta lattialle. Nopeasti mökki täyttyy äänten ja liikkeiden paljoudesta, jota en pysty enää rekisteröimään, joten päätän harjoitukseni tähän.

Saahan sairas valittaa?

 

 

Yksi, kaksi, kolme, neljä kuukautta siihen, kun pitäisi pystyä taas tarttumaan työn syrjään kiinni. Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta. Ei henkisesti, mutta fyysisesti. Olen kärsinyt parin vuoden ajan yhä pahenevasta lonkan ja säären kiputilasta, jolle ei oikein selkeää diagnoosia ole keksitty. On arvuuteltu noidannuolta, lumbagoa, lihasspasmia, iskiasta, piriformista, lonkan bursiittia, hermojuuren ahtaumaa, SI-nivelen yliliikkuvuutta, lonkan kulumaa, reumaa ja ties mitä kaikkea muuta. Tepsivää hoitoa ei ole löytynyt, julkisen puolen vastaus on ollut suurin piirtein luokkaa se on voivoi. Silloin on ollut pakko sanoa myös työnantajalle että voi voi, minusta ei nyt ole töihin.

Kipu on aaltoileva ja juonikas. Se saattaa antaa ihmisparan kellua hyvän olon tunteessa hetken, niin että siinä ehtii unohtaa edes raihnainen olevansa. Sitten yksi harkitsematon liike, askel tai kurotus, niin tadaa, tuo repivä, raastava ystävämme on taas päällä. Liikkuminen pahentaa, lepo helpottaa. Paitsi ei selällään makuu kuin ihan joinakin satunnaisina päivinä. Istuminen on yleensä jees, mutta ei autolla ajaminen. Saunominen sulattaa tuskan pois, mutta saunan jälkeen se ilo kostautuu. Kylmä tekee tänään hyvää, mutta huomenna taas huonoa. Venyttely helpottaa paitsi määrättyinä hetkinä pahentaa. On tosi vaikea suunnitella elämäänsä muutamaa tuntia pidemmälle, kun ei osaa ennakoida kipupirulaisen oikkuja. Ja jatkuva varuillaan olo saa kropankin sinkeäksi kuin viulun kieli.

Särkylääkettä menee, vatsa kärsii, tuoden vain hetken helpotuksen. Eikä kovimpiin kipupiikkeihin edes sitäkään. Vahvempia, opiaattipohjaisia kipulääkkeitä en pysty käyttämään, ne saavat pöntön niin sekaisin, että näen liskoja valveilla ollessakin. Myös monenlaista manuaalista hoitoa on kokeiltu. Terveyskeskuksen fyssarilla olen ravannut kokeilemassa aina uusia ja uusia jumppaliikkeitä. Yleensä olen jo hoitopöydälle käydessäni niin kipeä, että varpaankin liikutus sattuu.

Olen käynyt kalevalaisessa jäsenkorjauksessa laitattamassa pohjeluuta paikoilleen ja lantiota suoraksi. Muutaman päivän ajan tuntuikin paremmalta, mutta sitten kivut palasivat. On hierottu hermoratoja, muokattu lihaksia, laseroitu, haudottu merisuolalla, jääpussilla, lämpökääreillä, BackOnTrackilla, teipattu, hölvätty linimenteillä, tuettu tukivyöllä, venytetty ja vanutettu, mutta silti olen edelleen kipeä.

 

 

Vain osteopatia on vielä  kokeilematta (kukkaisterapian ja yksisarvishoitojen yms. lisäksi). Täytyy varmaan tutustua paikalliseen palvelutarjontaan ennenkuin heitän hanskat tiskiin ja hommaan rollattorin.

Vaivaisuus on toki opettanut arvostamaan pieniä hyviä asioita. Kivuton hetki tuntuu välillä luksukselta, samoin kunnon unet huonosti nukutun yön jälkeen. Arkisten projektien loppuun saattaminen näyttäytyy työvoittona, josta osaa olla kiitollinen. Sellainen toive tulevaisuudelta olisi, jos vielä joskus kykenisi hevosen selkään. Ihan vielä en haluaisi Arttu Wiskarin tavoin todeta että Tässäkö tää oli, meikäläisen elämä.